Valtalaki

Huomasin miettiväni monenteen kertaan, kannattaako tällaisesta kirjoittaa. Kirjoitetaan nyt sitten.

Syntyikö suomalainen ennen marraskuuta 1917 Suomen suuriruhtinaskunnassa vain ei? – Tästä esitettiin muutama päivä sitten pari kommenttia. Jäin odottelemaan oikeaa vastausta. Kun sitä ei kuulunut, on siis vastattava itse.

Vastaus: kukaan ei tiedä. Ehkä – ehkä ei.

Keisari Nikolai II oli luopunut vallasta 15.3.1917. Keisari oli kaatunut, ei keisarikunta. Hän oli nimennyt seuraajakseen – huomatkaa siis keisari oli nimennyt – erään sopivan sukulaismiehen, mutta tämä luovutti – huomatkaa, siis luovutti – tehtävät väliaikaiselle hallitukselle. Alun perin puhuttiin väliaikaisesta hallituksesta, jota veti eräässä vaiheessa nimenä ehkä edelleen tuttu Kerenski.

Väliaikaisen hallituksen tehtävä oli selvitellä, kenellä nyt sitten on korkein valta. Kun oli sotakin käynnissä. Korkein valta tarkoitti sodankäyntiä, suhdetta ulkovaltoihin, verojen keräämistä ja järjestysvaltaa.

Venäjällä asiasta oli siis epäselvyyttä, ja ajatuksissa oli kutsua jonkinlainen lakia säätävä kansalliskokous. Kun asia oli epäselvä Venäjällä, se oli sitä Suomessakin. Maaliskuussa esitettyjen julistusten ja Suomen eduskunnan ja senaatin (nykyinen hallitus eli valtioneuvosto) vielä yksimielisen käsityksen mukaan Suomen tuli olla enemmän tai vähemmän itsenäinen – paitsi ulkopolitiikassa ja sota-asioissa.

Itsenäinen ei siis vielä tarkoittanut itsenäisyyttä. Kun suomalaiset eivät omastakaan mielestään vastanneet sota-asioista, oli epäselvää, ketä maassa ollut venäläinen sotaväki totteli. Käytännössä se ei totellut juuri ketään.

Vastuu sota-asioista olisi voinut tarkoittaa myös asevelvollisuutta ja sotaa Saksaa vastaan. Sellainen ajatus oli tietenkin aivan vieras, onneksi myös venäläisille. Sekin ajatus inhotti, että olisi jouduttu maksamaan ekstraa sodasta.

Maata johti joko Tokoin hallitus tai eduskunta tai molemmat yhdessä. Kysymys ylimmän vallan käyttämisestä (suuriruhtinaan valtaoikeuksista) pantiin komiteaan. Silloin kävi ilmi, että sosialistit ja porvarit olivat asiasta eri mieltä.

Sitä ei aluksi käsitetty, että Venäjä ja perässä ”suuriruhtinaskunta” eli autonominen Suomi olivat nopeasti hapertumassa. Myös sana autonominen olisi pantava lainausmerkkeihin, koska niin sanottujen sortokausien aikana oli tapeltu kovasti siitä, mikä on Suomen autonomian lähempi luonne. Meillä oltiin ankarasti sitä mieltä, että vain hallitsija, armeija ja suhteet ulkovaltoihin.

Tätä keitosta hämmensivät erilaiset ryhmäkunnat, jotka ilmaisivat eri sanoin ajatuksensa, että oikeastaan valta vaatettaisi juuri heitä erikoisen hyvin. Lähes käsittämättöminä pidettiin bolshevikkien pientä porukkaa. Menshevikkien eli nykykielellä sosialistien ajatukset ymmärrettiin ja heillä oli kannatustakin.

Ja kun kukaan ei tiennyt, kenellä on korkein valta, Lenin ja etenkin Trotski turvautuivat vanhaan viisauteen, jonka mukaan valta on pistinten nokassa, ja ryhtyivät jakaman pistimiä.

Suomessa äänestettiin korkeimman vallan käyttämisestä ja tuloksena oli ns. valtalaki – josta saatettiin ennen ainakin tehdä ikäviä kysymyksiä ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessa. Neuvoisin että älkää yrittäkö ymmärtää tuota välivaihetta, koska äänestyksissä näkyi porvarien halu vetää hallituksen suuntaan ja demarien tahto edistää eduskunnan oikeuksia. Lopulta kävi niinkin, että kansanedustajia vangittiin ja tuomittiin valtalain kannattamisesta tai vastustamisesta eri vaiheissa. Ja vasta 6.12.1917 kävi ilmi, ettei Suomi ole enää suuriruhtinaskunta. Mutta ennen kuin asiasta saatiin varmuus, tarvittiin bolshevikkien tunnustus ja sisällissota. Siinä välissä korkein valta oli käytännössä luovutettu myös Saksan keisarikunnalle. Eli Vennään vallan aika päättyi jossain vaiheessa 1917, mutta välissä oli interregnum eli sekasortoinen vaihe, jota seurasi suurempi sekasorto, sota. Ihan kelpo kirja, jossa syitä selitetään, on Sisällissodan Pikkujättiläinen (2009).