Tuomioistuinkoulu

Eläkkeellä oleva hovioikeudenpresidentti Erkki Rintala kirjoitti Ruotsin tuomioistuinakatemiasta ja sanoi, että Suomeen on saatava samanlainen (DL 2/2012).

Ilahduin artikkelista huomattuani ensin kohdan ” Arposen komitean mietintö kuuluu parhaimpiin, mitä tuomioistuimiemme kehittämiseksi on lähihistoriassa aikaansaatu”. Muistan 1990-luvulta tapauksen, jossa tuomarin osallistuminen ulkomailla sikäläisen viranomaisen järjestämään koulutukseen katsottiin lähes virkavirheeksi. Myös monet tuomarit olivat sitä mieltä, että talouden ja liiketalouden sekä niihin liittyvän laskennan viikon kurssi oli pahimmanlaatuista hölynpölyä. Opettajissa oli kaksi nobelistia, mitä pidettiin todisteena tilaisuuden viihteellisyydestä. Kyllä siellä Tucsonissa kieltämättä pelattiin golfia, 10 tunnin luento- ja harjoituspäivän jälkeen.

Rintalan teksti on kovaa.

”Suomenkin on luovuttava oikeuslaitoksen hallinnon saksalaismallisesta keskittämisestä oikeusministerille, joka käyttää monokraattisesti ylintä päätösvaltaa kaikissa hallinnon merkittävissä asioissa (Saksa, Itävalta ja Suomi). Nykytila estää sen, ettei tuomarikuntaa voida velvoittaa ottamaan kokonaisvastuuta tuomioistuimien laadukkaasta ja tehokkaasta toiminnasta, vaikka kansainvälinen kehitys, maamme sitoumukset ja puutteet oikeusvarmuudessa ovat jo pitkään sellaista edellyttäneet.”

Tämän jutun otsikosta voi erehtyä. Monien mielestä tuomarit voivat kouluttautua työssään. Nämä kokemukset viimeksi kuluneiden 150 vuoden ajalta eivät oikein rohkaise.

Jotta tuomari voisi olla aidosti riippumaton, hänen on oltava valistunut. Jos hän osaa vain sen, mitä on kavereilta kuullut, hänellä joko ei ole omia ajatuksia tai jos on, niiden taso ei ehkä ole kehuttava.

Riippumattomuuden kääntöpuoli on esteettömyyden varjeleminen, joka voi johtaa vakavaan mökkihöperyyteen.

Minulla ei ole aavistustakaan, mikä on tilanne nyt, mutta olen kuullut useankin tuomarikollegan kehaisevan, ettei ole lukenut ainakaan aikuisiässään ainuttakaan rikosromaania eikä katsonut alan sarjaohjelmia televisiosta. Jotkut kiittävät itseään siitä, etteivät ylimalkaan lue tietokirjoja eivätkä romaaneja, koska virka vaatii kaiken ajan ja voimat.

”Liika työ usein estää tuomaria seuraamasta aikaansa; kehitys kulkee ohitse, ajatus väsähtää ja stereotypioituu; suurin osa tapauksista menee rutiinilla, vaikeammat pannaan menemän jonkinlaisella kohtuudentajulla; uudet lait pyrkivät jäämään vähälle tutustumiselle ja tieteen saavutukset kokonaan vieraiksi.”

Tämä kuva ei ole minun. Sen on julkaissut hovioikeudenpresidentti Paavo Alkio vuonna 1960 Lakimies-lehdessä (Tuomarin riippumattomuudesta, s. 463 – 472).

Olen itse ollut heikko esittelijä ja korkeintaan välttävä tuomari, lakimiehenä käsittääkseni keskinkertainen. Kun tällaista on suoraankin sanottu, en ole väittänyt vastaan. Mitä sitä totuutta kiistämään. Mieleeni on kuitenkin jäänyt kysymys, joka on edelleen ratkaisua vailla. Millainen on hyvä tuomioistuinjuristi ja ylimalkaan oivallinen lakimies?

Kysymys ei ole kieroilua. Haluaisin tietä, kuka sen päättää. Kenen käsitys voittaa? Joskus pelkään, että asiasta päätetään virkaikäjärjestyksessä, kuten tuomioistuimissa monista muistakin asioista. Perinne on luja ankkuri. Se on tukemme ja turvamme, vahva aivan. Mutta jos pitäisi liikkua, esimerkiksi olojen muuttuessa, ymmärrykseni mukaan ankkuri olisi nostettava. Muuten alus ei liiku.

Kun luen aivan uusi kirjoituksia ja kirjoja, ihastelen vähän väliä ajatusten raikkautta ja kokemuksen tuoreutta. Samalla kun taistelua oikeusministeriöstä erillisen tuomioistuinviraston luomiseksi on jatkettava tuomarinkoulutus on kaikin mokomin toteutettava. Ja kuten hyvän koulutuksen yleensä, sen on oltava elinaikaista. Ja suomalakiseen tapaan ilmaista (ja pakollista).