Sivun näyttöjä yhteensä

23. marraskuuta 2012

Zweig







Näyttäisi että Stefan Zweig tulee muotiin. ”Ihmiskunnan tähtihetkiä” ilmestyi suomeksi 1945 ja unohdettiin välittömästi. ”Poliisiministeri Fouchè” on suomennettu ja kadonnut, ja jotkut muistavat ”Shakkitarinan”. Siinä kaikki.

Epäilyni heräsivät, kun ”eilisen maailma” näkyy ilmestyneen uudestaan Ruotsiksi. Ruotsalaiset ovat luultavasti keksineet sen The New York Review of Booksin klassikkosarjasta, joka on ansiokkaasti keskittynyt huonosti muistettuihin huipputeoksiin.

Tämä ”Die Welt von Gestern” voi hyvinkin olla paras omaelämäkerrallinen, laajankirjan mittainen essee, jota olen lukenut. Sen kirjoitettuaan juutalaisena lopulta Brasiliaan paennut Zweig noudatti ystävänsä Rilken neuvoa ja ampui itsensä. Vuosi oli 1941-

Eilisen maailma on totisesti kadonnut. Luodakseen kuvan kotikaupungistaan Wienistä, ja kouluvuosista tuntemistaan maailmannimistä, kertoakseen miltä tuntui kun Brahms tai Mahler tuli vastaan kadulla ja miten nuoret jonottivat lippuja seisomapaikoille konsertteihin, oopperaan ja teatteriin, hän kuvailee pitkä oleskeluaan Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa.

Hän oli jo käsittänyt sen, mihin toisilta kului seuraavat 60 vuotta. Kirjallisuutta ei kirjoiteta pelkästään kirjallisuudesta eikä taidetta tehdä vain taiteen vuoksi. Askia tulee lukijalle selväksi viimeistään maininnoista illan istumisesta Renoirin kanssa ja Rodinin työn seuraamisesta. Sellaiset jokapäiväiset nimet kuin Claudel, Valéry ja Gide olivat hänen lähipiiriään. Itseltään häneltä jäi Nobel saamatta, vaikka hän oli Thomas Mannia parempi kirjailija, mutta hakuteokset ovat oikeassa luonnehtiessaan häntä maailman kuuluisimpiin arvioiduksi kirjalliseksi hahmoksi sotien välisenä aikana.

Ei tarvinne korostaa, että Zweigin tehtailijaperhe edusti hyvin rikasta länsijuutalaisuutta, jossa pidettiin itsestään selvänä, että myös tytöt ja naiset puhuvat sujuvasti viittä kieltä ja hallitsevat ns. humanistisen sivistyksen hyvin.

Itse Zweig kirjoitti etevät elämäkerrat mm. Erasmus Rotterdamilaisesta ja Montaignesta. Mutta hänen lauseensa ei kerta kaikkiaan noudata nykyajan pulssia. Se on nimittäin kirkas, rauhallinen ja pulssiltaan terve. Se ei näytä kärsivät edes kääntämistä. Luen muistelmaa nyt ruotsiksi, kun sellainen kirja sattui käteen. Olen lukenut muistaakseni hänen uskomattoman analyysinsä Hölderlinistä, Kleistista, Nietzschestä ja Dostojevskista alkukielellä ja todennut, että teksti virtaa hienosti myös ranskaksi ja englanniksi.

Se voi johtua siitä, että hän keskeytti nuorena oman kirjallisen nousunsa useaksi vuodeksi kääntääkseen runoutta, ja kiittää tätä kokemustaan. Tuollainen työ kunnolla tehtynä osoittaa kielen umpisolmut eli sen, mitä mekaaninen mieli ei oikein puheessa ja kirjoituksessa käsitä.

Nähdäkseni hänen kuvauksensa diktatuurien, suvaitsemattomuuden ja joukkomurhien aikakauden synnystä on niin osuva ja luonnollisesti itse koettu ja lisäksi yllättävän pitkälle sama kuin ystävänsä ja maanmiehensä S. Freudin, ettei 1900-luvun historiaa oikeastaan ymmärrä riittävästi lukematta Zweigin versiota.

Olin erikoisen ilahtunut eräästä kohdasta, jossa mieleen tulevat väistämättä Aho, Leino ja Lehtonen, Viljanen ja Waltari. Zweig sanoo, että Pariisissa asuessaan hän tutustui pariisilaisiin ja vältteli riemunkirjavaa Latinalaiskorttelia ja etenkin Montparnassen suuria kahviloita, joissa ulkomaalaiset tapasivat toisiaan siten, että aivan yhtä hyvin he olisivat voineet istua Roomassa tai Berliinissä.

Kansakunta, sen ilmapiiri, sen mielenlaatu – ranskalaisten vuoteen 1914 vallinnut iloinen holtittomuus yhtyneinä eräiden kykyyn vähät välittää julkisesta tunnustuksesta ankarasti ponnistellessaan – ovat vaikeita löytää ja tavoittaa.

Skandinaavit eivät ole sitä vieläkään löytäneet. Berliinin he kyllä löysivät, hyvä niinkin.

Vuoden 1968 kapinoitsijat käyttivät iskulausetta, jonka Stefan Zweig olisi varmasti hyväksynyt: olkaa realisteja – tavoitelkaa mahdotonta.

20 kommenttia:

  1. Hyvä teksti… no joo. Laitanpa taas tänne jotakin… kun oli puhe realismista… kirjasta jonka viime kesänä naputtelin… en jaksa siitä erotella itse asiaa… jos kiinnostaa niin sieltä se löytyy… helppohan näiden yli on hypähdellä… ja vielä runo perään samasta opuksesta...

    Tuttavuus erään tietyn asian kanssa
    Siis elämän luo se todellisuus, jonka te sille annatte, sitä isäni jaksoi aina toistaa. Näen että olet väsynyt. Pidätkö tästä huoneesta? Minä pidän. Se on hämärä ja rauhallinen. Nukuin täällä kesäisin jo lapsena, ja nyt se on tavallaan luovutettu minulle. Pidän enemmän öistä kuin päivistä. Pimeys on niitä varten, jotka eivät tiedä minne ovat menossa – eikö sinustakin? Niille jotka lentelevät välillä tänne ja sitten tuonne. Ja jotka kykenevät sytyttämään hohteensa vain jos saavat lentää rauhassa. Tuntuuko se sinusta typerältä vertaukselta? Ei vai? Hyvä. Tiedätkö, realistinen taide ainoastaan pettää ihmisiä. Ja siis siihen kuuluvasta rohkeudesta huolimatta, se on vain suuri valhe! Ei mitään muuta! Ymmärrätkö? Luetko sinä kirjoja? Niinkö? Oletko tosissasi? Vaistosinkin jotain sellaista, ja oikeastaan halusin sanoa tämän sinulle juuri siksi. Mitä mieltä sinä siitä olet? Minusta realismi pettää ihmisiä, se käyttää häikäilemättä hyväkseen heidän onnettomuuksiaan, sillä vain niiden avulla se kykenee ylistämään – sitähän se nimenomaan aina on, ymmärrätkö, ihan kirjaimellisesti, yleistävää ylistämistä – sitä, mistä kukaan ei vielä tiedä mitään. Ja se mahdollistaa sitten sen kaiken muun. Tulevan onnen tai minkä hyvänsä. Tajuatko? Realismi perustuu petokseen! Sen luomat kuvat ovat pelkästään valhetta. Surullista, eikö sinustakin? Siis tekopyhää teeskentelyä. Ja siinä mielessä sillä ei ole mitään oleellista eroa sen kanssa, mikä ei halua puhua tästä maailmasta mitään. Tekopyhyys on juuri siinä, se väittää tekevänsä niin, olevansa jotenkin totta. Ja kuitenkin se yhtyy kaukana todellisuudesta tuohon samaan tylsään valheeseen, jota se itseään myydessään, huoratessaan, aina syyttää pinnallisuudesta ja muusta paskasta, siis väittäessään olevansa sille vastakohta – vaikka se on itse asiassa ainoastaan sellaisen kaiku! Ei siitä ole enempään, ymmärrätkö? Tarkoitan romantiikkaa ja muuta vastaavaa. Jaksatko vielä kuunnella minua? Innostun välillä liikaa! Niin ja hyvä kirjallisuus muistuttaa koko maailmaa – nahkoineen ja karvoineen – mutta mikään ei muistuta sitä! Eikä se tule toimeen ilman totuutta! Mutta mikä tuo totuus sitten oikein on? Sehän on vain ikuista ristiriitaa. Puolivalmista maailmaa pitää aina vastustaa – eikö niin? Siis tasapainottaa todellisuus, sekä sen vastustaminen keskenään – siitähän ymmärtämisessäkin on kyse, eikö sinustakin? Mitä sinä siitä ajattelet?
    Oliko sekin jonkinlainen kehäpäätelmä. Pitikö ihmisen sanoa liikaa joka kerta, kun avasi suunsa. Mitä minun olisi pitänyt ajatella – ihmisen nuottitelineessä nyt vain oli tuollaiset sävelet. Oliko sillä edes väliä, ajattelin kaikenlaista, miksen siis sitäkin. Kirjoittaminen oli tietenkin eriasia. Minulle riitti, että uskoin siihen itse. Totuus oli silloin aina vain sana, kuten todellisuuskin, ei yhtään enempää. Jos kirjoitti hyvin, niin eikö silloin kysymys ollut siitä, miten se otettiin vastaan – siitä todellisuudesta. Ja jälleen minun oli oltava hiljaa. Se, että pidin siitä, mitä hän sanoi, oli kokonaan toinen juttu.

    VastaaPoista
  2. Poisjättämisen taito
    Sekä oikea että vasen käteni suurempina kuin muistinkaan
    luottivat näkemykseeni siitä mitä olin
    
ikään kuin suojellakseen minua
liikkuessani levollisesti kohti sitä, mikä oli kuin oma kuvani
    tarkoitukseeni sopiva
jakaakseni sen osiin, joihin asetin itseni
    heijastuksen siitä mitä olin
    kun en enää ollut
    siltä se tuntui ja sen minkä siitä poistin
    se oli kuin toistuva aalto
    osa aikaa
    kulumista
    vanhenemista
    
sitä minkä loin itseeni
    tulemiseeni
    halusin unohtaa
mutta kuinka kauan käteni luottivat sen kestävyyteen
    niinkö kauan kuin elin – olin elossa
    etäisyyden kasvaessa
    pysyvyyden ollessa siellä missä se on
    kuten meri maalla
    kuten maa meren alla
    
noissa tavallisissa salaisuuksissa
    niiden kyynelissä huvissa katumuksessa
    pidättyvyyttä ei voinut etsiä pitkään
ei ollut salaisuus, että sielu oli pieni ontto huone ilman
    huomiota
    pelkkää sanojen teoriaa
paikka jossa näimme vain unelmamme paremmasta
    niiden asennot
    liikkeen
    liikkumattomuuden
    epäjärjestyksen
    aitouden
    ulottuvuuden
    kaiken likaisuuden
    sen mitä se teki
    ja sen mitä se ei sallinut
    refleksin
    sen vetäytyessä asemiinsa salatakseen jotakin
    elimensä
    kiihottumisensa
    murhanhalunsa
    hymyillen tyhjää hymyään
    oveluuttaan tuomitessaan etukäteen oman
    merkityksettömyytensä
    väittäessään olevansa vangittu
    itseriittoinen
ei tietenkään karkea
    sehän oli vain vahvistus sille mikä ei
    vahvistanut mitään
    huomioidessaan ainoan ystävänsä
    hiljaisuuden odotushuoneessa
    piirtäessään omakuvaansa
seuranaan se mikä siellä pysyi jonkin aikaa
    kummitukset
    päivän valo
    yön pimeys
    talvi
    proletariaatti
    ainahan se oli jossakin
kuten läpinäkyvä tai näkymätön puhe
    osana jotakin
    kuten hiekka
    kuten kivi
    kuten kallio

    kuten se mistä me rakennuimme
    sehän ei ollut juuri mitään
    se oli toiminnan tasoitusta
    pieniä nautintoja
    askareita
    istumalla kulutettua aikaa
    suurta taidetta ei tehty helppouden avulla
    ominaisuuksia ei löydetty unelmien seurauksena
kenenkään ajatuksia ei ollut huomenna sen takia mitä niistä tänään maksettiin
käteni näyttivät oudoilta, koska en pystynyt näkemään niitä
    muodot säilyttivät ihanteensa
    ne olivat ennen minua
ne olivat läsnä vääristyneinä
    eivät ne tienneet miksi olivat
    ja loppu oli niille vaikeaa
    kenties niiden tuli keskittyä avaruuteen
olihan se vähemmän määritelty kuin se mitä ne tekivät.
    Salaisuus missä se tapahtui ei palannut. Se vajosi kuten kuollut varpunen sinne missä oli sulkemisaika.

    VastaaPoista
  3. Stefan Zweigin nimi taisi tulla ensi kertaa tietooni, kun luokanvalvojani Niilo Visapää puhui mielellään ihmiskunnan tähtihetkistä. Antaa sympaattisen todistuksen Suomen saksalaismielisestä kulttuuriporvaristosta, että sen lemmikkeihin kuului myös Zweig, kuten Mannkin. Eilispäivän maailma on kulttuurinäkynä korvaamattoman arvokas. Poliisimestari Fouché on avainteos poliisivaltiosta, myös Gestapon ja KGB:n juurista. Zweig oli Freudin ystävä ja piti puheen tämän hautajaisissa.

    Zweigiä on merkittävästi filmatisoitu: Fedor Ozepin Amok, Roberto Rossellinin Uskottomuus / Angst, Gerd Oswaldin Shakkitarina / Viimeinen siirto vapauteen. Ennen kaikkea Kirje tuntemattomalta naiselta (novelli, jota ei ole suomennettu) on ollut pohjana Max Ophulsin elokuvalle, joka on alkutekstiä syvällisempi. Viisi vuotta aikaisemmin Hannu Leminen ohjasi oman versionsa Valkoiset ruusut, joka pärjää Ophulsille hämmästyttävän hyvin; Tauno Palo on miespääroolissa parempi kuin Louis Jourdan Ophulsin tulkinnassa. Ruma seikka on, että vuoden 1943 Valkoisissa ruusuissa jätettiin kreditoimatta maanpaossa vaimonsa kanssa kaksoisitsemurhan tehnyt Zweig. Leminen ja hänen vaimonsa ja tähtensä Helena Kara olivat olleet juuri Saksassa Joseph Goebbelsin vieraina.

    VastaaPoista
  4. En tietenkään puhu siitä mistä tässä (pakinassa) on kyse. Luin Zweigin "Shakkitarinan" liian nuorena, en ymmärtänyt sitä. Luulin, että se on totta. Kun aloin pelata shakkia, ymmärsin että se on aivan mahdotonta. En yltänyt millekkään ammattitasolle, mutta... tuo Zwigin idea on mahdoton. Aikoinaan opiskelin erilaisia avauksia, niiden varioita ja varioiden varioita, se oli kiehtovaa, ja vain hyvin vähän sotkuista puuhaa. Sitten minulle kävi niin, tietystä syystä, etten saanut nukutuksi. (Oli murheita.) No, aloin pelata öisin (voi että yöt olivat pitkiä!) itsekseni shakkia itseäni vastaan. Pelien lopputulos, joka oli yleensä remissi, oli samantekevä; tärkeintä oli että pysyin järjissäni. - Ps. Mutta ei shakkia tuolla lailla opi kuin tämän B:n tarinassa annetaan ymmärtää. Se on aivan mahdotonta. Avauksia kyllä pystyy hiomaan. Mutta siihen se sitten pysähtyy. (Ei shakki ole mikään labyrintti johon vaihe vaiheelta eksyy.)

    VastaaPoista
  5. Jos, ajatteli Hääppönen, Jaska Hääppönen, jos maailmankaikkeus on täynnä tyhjästä syntyneitä kiviä, niin eikö periaatteessa ole mahdollista, että siellä, maailman kaikkeudessa siis, olisi muutakin, kuten esimerkiksi, kuten esimerkiksi, alkoi elikkä siis rupesi Jaakko Hääppöinen empiä ajattelussaan, joka ajattelu sai kuitenkin vahvistusta syntymätilanteestaan, jossa Hääppönen nyt oli SAS:n lentokoneessa matkallaan Lamujoen rannalla sijaitsevaan maailman kaikkeuden keskipisteeseen Suomen Pulkkilaan, lentohenkilökunnan ilmoitettua aloittavansa lakkonsa...
    ...jatkuu....
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  6. Satuin lukemaan Eilispäivän maailman viime kuussa Wienissä, osin samoissa kahviloissa, joita Zweig kuvaa. Alkupuoli on hyvä johdatus tuon kaupungin tarinaan: kun politiikassa ei enää pärjätä, ollaan sitten kunnolla kultturelleja. Mutta vaikuttava näkökulma myös ajan rientoon yleisemmin. Maailma muuttui jo sata vuotta sitten!

    VastaaPoista
  7. Vilkaisin Valkoisten ruusujen juonta Wikipediasta ja pieni kello alkoi soida: hetkinen, missä ihmeessä olen tähän teemaan viime vuosina törmännyt...

    Eikö Larssonin Millennium-sarjan ensimmäisessä osassa yksi keskushenkilöistä ole saanut vuodesta toiseen kukkasen? Ja onko teema niin universaali ja helposti keksittävissä oleva, että on turhaa spekuloida, onko Larsson poiminut sen Zweigiltä vai Lemiseltä?

    VastaaPoista
  8. Kun Kemppinen kuvittaa aiheitaan mustavalkokuvilla, niin myös Zweigin maailmaa voi katsoa kuvien kautta.
    Stefan Zweig : eine Bildbiographie / Friderike M. Zweig
    Zweig, Friderike M.
    München : Kindler, 1961

    Myös Alan Ebensteinin kertoo Hayekin elämänkerrassa, millaista oli elämä ja opiskelu yhdessä maailman keskipisteessä, Wienissä.

    VastaaPoista
  9. Juuri äskettäin rupesin oheislukemistoksi lukemaan uudelleen Ilja Ehrenburgin Ihmisiä, vuosia ja elämää (suom. Juhani Konkka, Kansankulttuuri) ja siellä vilahti myös Stefan Zweig. Tunsivat toisensa ja yksi ruskeapaidoista varoittaja Zweigilla oli Ehrenburg.

    Isäni oli yksi noista saksaa lukevista humanisteista, ja puhui samaten Zweigista ja luki häntä. Voi olla todella, Antti, että se meidän vanhempiemme ikäpolvi on häntä tutkinut ja kertonut hänestä eteenpäin.

    Minusta on vahinko, että se ikäpolvi ehti häipyä ennen kuin ehdin kysyä tarkemmin mistä oli kyse. Pitää mennä kirjastoon!

    VastaaPoista
  10. Männä viikolla kaivoin hyllystäni yöpalaksi Axel Munthen "Huvila meren rannalla". Siinä on samaa henkeä -- istuksitaan Pariisissa Maupassantin ("tuo surullinen härkä") tai Edelfeltin kanssa, käydään Saltepetressä Charcotin alaisena praktikeeraamassa ja hoidetaan äveriäitten ja yksinäisten aviovaimojen neurooseja; teoksen loppuosa on kuuluisilla nimillä sprettailun ilotulitusta.

    Mutta teoksen isoin anti on siellä silloin tällöin pilkahteleva unien ja kuvitelmien maailma, joka on totta ja tapahtunutta. Yhteys Jungiin ja "synkroniaan" on selvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja opintoja ohjasi Louis Pasteur...

      Kirjoitin tähän blogiin Munthesta aika kauan sitten. The Story of San Michele (alkukieli on englanti) on suunnattoman myyty ja suosittu.

      Miejhestä itsestään on valaiseva uusi teos, Jangfelt, Bengt; En osalig ande. Berättelsen om Axel Munthe.

      Poista
    2. Ihan taatusti on, ja samoista syistä kuin muukin kuuluisuuskirjallisuus. Mutta moniko osaa kurkistaa pintanimikuohun alle?

      En väitä että olisin ainoa. Mutta osasto "Charcot" osuu mun uteliaisuuteni sumaan.

      Poista
  11. "Poliisiministeri Fouche" radiokuunnelmana 60-luvulla innosti lukemaan kirjankin. Sittemmin luin "shakkitarinan", "tähtihetkiä" ja suurimman vaikutuksen tehneen Balzac-elämäkerran, joka oli koottu ja julkaistu Zweigin kuoleman jälkeen. Kaikki suomenkieliset Zweig panokset taitavat olla yli 50-vuotiaita, shakkitarinasta muistaakseni uudempi painos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. uusi suomennos Shakkitarinasta ilmestyy tammikuussa 2016 Germania-kustannuksen julkaisemana.

      Poista
  12. DVD-hyllystä osui sattumalta tänään kouraan Brideshead Revisited - jotenkin Waugh-kin sopii tähän teemaan.

    VastaaPoista
  13. Kappas vain, tarttunut ehkä eurolla hyllyyn tuo Zweigin Eilispäivän maailma (Gummerus 1945, suom. Alf Krohn). Pitääkin maistella, kun en ole älynnyt vielä lukea. Johdanto vaikuttaa jo lupaavalta.
    – Varapygmi

    VastaaPoista
  14. Shakin pelaaminen on sitä että tallustelee - loogisin käpälän askelin - labyrintista ulos. Haastavin, ja vaikein asema laudalla on, kun ei yhtäkään nappulaa ole vielä siirretty.

    VastaaPoista
  15. Osuin tänne blogiin etsiessäni Shakespeare-suomennoksia. Olen kanssanne samaa mieltä Rossin suomennosten neroudesta. Ryhdyin sitten lukemaan muitakin blogin tekstejä ja nyt puuhassa on kulunut lähes koko sunnuntaipäivä. Zweigiin päästyäni muistin, että Eilispäivän maailma on jossakin hyllyjen uumenissa ja kävin kaivuutöihin. Kirja löytyi ja etusivulta pisti silmään jotakin perin kiintoisaa: kaunis Ex libris, jossa lukee " Etiam oceanus scientia sine litoribus est" ja omistajinaan Helvi ja Iivar Kemppinen ja anno 1945. Mahtavatkohan olla sukua ? Kirja on päätynyt meille varmaan Pekka Ervastin edesmenneestä divarista ehkä 80- luvulla.
    Yst.terv. Leena Sievänen-Pääkkönen, Lahti

    VastaaPoista
  16. olen suomentanut Zweigin Shakkitarinan uudestaan. Edellinen, Aino Ainalan vuodelta 1951 oli -ymmärrettävästi - täynnä virheitä, niin shakkitermien kuin kielenkin kannalta. Nyt kun Zweigin kuolemasta on70 vuotta, uusia käännöksiä alkaa ilmestyä kaikilla kielillä. Teos ilmestyy vielä tammikuussa 2016. Seuraavaksi ilmestyy suomentamaton Der Amokläufer, joka on mielestäni yhtä jännittävä kuin Shakkitarina. Sen jälkeen aion paneutua Eilispäivän maailman uudelleen suomentamiseen, monien kirjailijoitten toivomuksesta.

    VastaaPoista