Sokea vaaka

Lukemattomissa veistoksissa on kuvattuna Themis, oikeuden vertauskuva. Hän on nainen, jolla on side silmillä, toisessa kädessä miekka ja toisessa vaaka.

Oikeus ei tunne digitaalista vaakaa. Muutamassa kommentissa on viime aikoina toistunut se väärinkäsitys, että rikostuomio olisi huolella punnittu. Ei se ole. Tekojen punnitseminen toisiaan vastaan on mahdotonta. Olen aivan samaa mieltä kuin kaikki muutkin, että vuosi raiskauksesta ja vuosi talousrikoksesta eivät kuulu samaan maailmaan.

Kun kävelin siellä Lapualla ja Kauhavalla, kai minä puntaroin menneisyyttä. Tätä nykyä saa vasiten järjestää tilanteita, joissa ei pääse pilaamaan tunnelmaa omalla hölötyksellään.

Hotakainen jo tavallaan käytti edellisessä kirjassaan ajatuksen, jota olin harkinnut. Voisi matkustaa jonnekin, kuljeskella ja katsella, ja sitten tulla sieltä jostain pois.

Miksi junassa on niin helppo tavata ihmisiä. Nyt kävin aivan mainion keskustelun etupäässä nykykirjallisuudesta ventovieraan ihmisen kanssa, kun hän oli juuri tarttumassa Sebaldin ”Austerlitziin”. Näytti olevan kirjaston kirja, kun oli tapetoitu muovilla.

Tuollainen keskustelu voi olla todellinen tapaus. Tämä oli. Ehto näyttää olevan, että se syntyy sattumalta eikä palvele mitään ymmärrettävää tarkoitusperää.

Veijo Meri on käyttänyt tuon ajatuksen romaanissaan ”Manillaköysi”. Melkein koko kirja on junassa kuultuja puheita.

Paluumatkalla kirjoitin päässäni romaanin. Juonen pääpiirteet ovat tässä. Matkustin tästä ajasta Pohjanmaan pitäjiin syyskesällä 1938. Juttelin nimismies Sarparannan kanssa. Sanoin varmuuden vuoksi asuvani Amerikoissa ja katselevani sopivan rauhallista taloa asuttavaksi, kun on tuota rahaakin ja rauhalliset ajat. Tapasin isoisäni, joka vaikutti rivakalta mieheltä. Kysyin asiaa tehden kyytiä järvikuntiin. Hän sanoi että Jorma Orrenmaan linjuriauto oli lähtenyt aamulla. Katsoin kelloani ja seurasin isoisän katsetta. Kyllä minä tämän miehen tunsin. Ei hän kysynyt, vaikka silmien vilahduksesta näin kummastelun. Kello oli 1950 luvulla valmistettu Omega.

Kahville ei kutsuttu. Näyteikkunassa katsoin muka kirjoja mutta todellisuudessa äitiäni. Aikaikkunaa en viitsinyt ajatella.

Ajattelin, että tässä olisi käsillä tilaisuus vaikuttaa historian kulkuun tai esimerkiksi rikastua. Molemmat ajatukset villitsevät ihmisiä. En tuntenut sellaiseen tarvetta. Tämä maa oli keskeneräisen tuntuinen, mutta nopeasti muuttuva. Joka paikassa oli tekeillä jotain, ellei muuta niin konkurssi.

Se oli yllätys, että puheet entisen ajan rauhallisuudesta tuntuivat jossain määrin tosilta. Ei mitään erikoista tuntui olevan näkösällä olleiden ihmisten keskeinen tehtävä. Tietysti oli arki ja kovaa ruumiillista työtä tehtiin ympäri pitäjää ja itse asiassa myös täällä, rautatieaseman kupeessa. Avoimesta ikkunasta kuului vanhaa tanssimusiikkia, joka siis oli uutta.

Päätin palata Seurahuoneelle Helsinkiin. Käynti Viipurissa ja samalla Sortavalassa oli kyllä kiinnostava ajatus, mutta sitä sammutti toinen, vastakkaiseen suuntaan vaikuttava tunne. Ei kaikenlaisia asioita pidä tietää.

Makuuvaunussa osaston toinen matkusta oli sen verran pöhnässä, että hänellä oli vaikeuksia selviytyä irtokauluksestaan, ja kauluksennappi vieri lattialle. Onneksi hän ei osoittanut minkäänlaista keskustelun tarvetta, vaan keskittyi virvokkeiden nauttimiseen ja nukkui ennen kuin ohitettiin Sydänmaan seisake. En ollut arvannut syödä. En ollut ottanut selvää, olisiko Haapamäen I lk:n asemaravintola auki keskellä yötä.

Päädyin ravintovaunuun, jossa edeskäypä vaikutti huojentuneelta, kun en tahtonut päihdyttäviä juomia, vaan vichyvettä ja leikkelelautasen, joka aikanaan tuli. Siinä oli huolimattomasti kuorittu peruna, veitsellä viipaloitu kananmuna, aavistuksenomainen määrä persiljaa ja pääasia, kokonaista kaksi kunnon palaa silliä ja sardiini, oikeastaan kilohaili, säilötty peltirasiaan tässä rauhallisessa maassa.