Oudoilla ovilla

Lapuan Paukku, nyt Vanha Paukku, ei tarkoita pamahdusta. En muista kuulleeni sanaa ”patruuna” puheessa. Kaupasta ostettiin paukkuja. Yleiskieli on siepannut sanonnan ”paukut vähissä”.

Kun tulin Seinäjoelle, mietin miten kenraali Mannerheim oli tupakalla junasillalla. Laiturialue sen puisen asemarakennuksen ympärillä oli täynnä kiroilevia lapualaisia. Lehtori Hilja Riipinen oli jo ehtinyt nimittää miehensä valkoisten komentajaksi, ja isämatti Laurila oli siihen suostunut. Mutta tämä ryssä, joka oli lisäksi hurri, selitti jotain senaatista.

Tunsin hetken olevani aivan äkkipoika, mutta taksissa kaikki oli tuttua, nimittäin kuskin puhetapa ja meininki. Hän meinasi ajaa ojaan jo Nurmossa, kun kerroin, miten Lahtimatti tai Keturin poliisi oli kysynyt Huhtalan Toivolta, että eikö sen ajokortinkin voisi hankkia, kun tuota ajoa näyttää riittävän. Toivo oli sanonut, että mitä hän ajokortilla, kun hän on tänäkin vuonna ajanut veli Veikon sotilaspassilla jo kolme autoa mäsäksi.

Vanhalla Paukulla sanoin alustuksessani ymmärtäväni Lapuan liikettä. Silloin vuonna 1929, kun isoisäni oli ajellut Letukallaan jo jokusen vuoden kauppa-asioillaan, demokratia oli outo sana ja vasta runsaat 20 vuotta tavallisetkin ihmiset olivat saaneet sanoa vähäpätöisen sanasensa vetämällä mahdottoman isoon vaalilistaan punakynällä viivan sopivan nimen kohtaan tai vähän viereen.

Sitä ennen, edelliset 25 000 vuotta, oli ollut vain hallittuja ja hallitsijoita, päälliköitä ja miehistöä, esivaltaa ja alaisia. Ei sitä Lapualla ajateltu, että heidänkin asioistaan päätettäisiin muualla, varsinkaan Seinäjoella tai Vaasassa. Täällä oli annettu kyytiä suuremmillekin herroille, jopa poliiseille, mutta ei kuitenkaan kasakoille, joita majaili Kauhavalla vuonna 17 ja jotka olivat ystävällisiä ja iloisia ihmisiä.

Kun oli tuttu kuski, uskalsin kumminkin lähteä käymään Kauhavalla. Oli siellä muutamia tuttuja taloja. Luettelin niiden muinaisia asukkaita ja liikeyrityksiä 50-lluvulta. Tornimäkeen en ehtinyt, ja hyvä niin. Siellä vanhalla hautausmaalla alkaa olla liikaa sukulaisia ja tuttuja. Sosialidemokratiakaan ei ole pahemmin puraissut. Rikkailla on rikkaat hautakivet ja avarat sukuhaudat.

En väitä mitään enkä ylistä. Esitän ajatuksen, joka ei nykyisin miellytä monia. Tuolta samaiselta Etelä-Pohjanmaalta lähti siirtolaisina Amerikkaan 120 000 ihmistä (1890-1930). Suomesta muutti 360 000. Se tuntuu paljolta, mutta Norjasta lähti 500 000 ja Ruotsista 750 000.

Meitä Pietarin seudun suomalaisia – puhe ei ole inkeriläisistä, vaan suomalaisista - oli ennen vuotta 1917 yhteensä ainakin 150 000. Tuo luku on ongelmallinen, koska Pietariin oli helppo tulla tienestiin, jos hallitsi arvostetun ammatin, esimerkiksi kivityön tai muurarin tehtävät. Siellä oli helppo asustaa ja palata rikastuneena kotiseudulle.

Professori Keijo Virtanen on siirtolaisuustutkimuksissaan päätynyt aika masentaviin lukuihin. Sanoisin tässä varovasti, että hyvin moni siirtolaisista epäonnistui, ja tarkoitan sillä sairautta, juoppoutta ja ennenaikaista kuolemaa.

Nyt minulle sanotaan, että Amerikka oli siirtolaisuuden ihmemaa ja ainoa tapaus maailmanhistoriassa. Olihan se niinkin. Ja Pietari oli maailman suurin suomalaiskaupunki; kieltämme puhuvia asui siellä enemmän kuin Helsingissä.

Siirtolaisuuden syyt olivat samat, joita tätä nykyä pidetään pahoina – halu tunkea toisten apajille, joskus tarve poistua paikallisten silmistä. En ole asiasta selvillä, mutta ajatellen ilmastoamme ja mielipideilmastoa en oikein jaksa uskoa, että tänne ängetään kovin suurella joukolla kissanpäiviä viettämään. Sitä vastoin halu rikastua, tavalla tai toisella, näyttäisi olevan yleinen. Suomen Amerikan siirtolaiset olivat hyvin suuressa määrin taitamatonta työväkeä. Sellaista työtä ei ole oikein missään teollisuusmaassa nykyisin tarjolla. Mitä järkeä olisi mennä nirhaamaan sahalaitokselle puita, kun ne katkotaan nykyisin koneilla?

En tuntenut itseäni siirtolaiseksi, vaikka olin tehnyt päivän vierailun Vanhaan maahan.

Maa teki järisyttävän vaikutuksen. Uskottelen saaneeni tuohon valokuvaan jotain tuntemuksistani. Menen teettämään puolimetrisen printin. Tämä tässä blogissa on tavan mukaan 1 Mb, kun taas alkuperäinen on 14 Mb. Rentoa meininkiä.