Kärsiikö puhutella

Ehkä aatelointi olisi syytä palauttaa. Se on yhtä halpaa mainontaa kuin kuningashuoneiden ylläpito. On toinenkin syy.

Eilen kommentoija otti minut kiinni oikaisusta. Svinhufvud on Suomessa ja oli Ruotsissa ”vain” tavallinen aatelissuku. Ylhäisaateliin luetaan vapaaherralliset ja kreivilliset suvut, joihin taas kuuluu Suomessa suku Mannerheim. Marsalkka ei ollut kreivi, vaan vapaaherra. Vapaaherran riittävän oikea käännös saksan ja englannin kieleen on ”baron”. Ruotsiksi se on tietysti ”friherre”.

Svinhufvudin isä muuten hukkui merikapteenina ja tämän isä otti ja ampui itsensä. Presidentin jälkeläisissä on ollut näkyvää väkeä. Tunsin erään, jota pidettiin yleisesti poikkeuksellisen pätevänä juristina.

Petja Jäppinen kirjoitti jo asiantuntevasti Ison Britannian lievästi sanoen sekasortoisesta järjestelmästä, jonka yleisnimitys on ehkä ”peerage”. Amerikkalaisten aloitteesta vertaisverkko on ”peer network”- rupeaisimmeko piruuttamme sanomaan sitä aatelisverkoksi? – Ehkä emme.

Tarpeellinen lisäys tietoihin lienee tämä: Englannissakaan ei ole luotu puoleen vuosisataan edes kymmentä perinnöllistä aatelisarvoa.  Aatelointi ei poikkea tavattomasti meidän tittelijärjestelmästämme.

Vaikka tarkoitukseni oli osoittaa, että luokkajako ja säätyjako ovat hyvin erilaisia asioita, se saattoi jäädä hämäräksi. Vanhastaan on ollut köyhiä aatelisia. Kun puhutaan yhteiskuntaluokista, mittarina on raha, ellei nimenomaan toisin ilmoiteta.

Suomen suuriruhtinaanmaassa 1800-luvulla osa korkeista viroista oli varattu aatelisille. Tämä asia järjestettiin käytännöllisesti. Kun joku, kukaties pätevä henkilö, nimitettiin esimerkiksi Senaatin oikeusosaston jäseneksi, hänet usein yksin tein aateloitiin.

Siten meillä on aateloitu käsityöläisen poikia tai talonpojan pojanpoikia, kuten malliesimerkki Lorenz Lindelöf, korkea yliopistomies ja kansainvälisesti tunnettu matemaatikko.

Kukaan ei keksi vastustaa olemassa olevia arvoasteikkoja. Niitä on armeijassa ja poiiisissa, mutta myös palokunnassa ja sairaaloissa henkilökunnan arvoaste on luettavissa heidän vaatteistaan.

Jos horjahdat sisään ravintola Kosmokseen, huomaat kauhuksesi, että penkit ja polsterit ovat täynnä liituraitamiehiä ja johtajanaisia. Nuo investointipankkiirit ja liikejuristit haluavat varmaan pukea päälleen rahaa, mutta samalla he liputtavat ammatistaan. Myös poliitikot pyrkivät pukeutumaan niin että ministerin ja autonkuljettajan erottaa toisistaan. Taksikuskin ja bussinkuljettajan erottaa asusta matkustajista. On hyvä ajatus, että rautatieasemalla näkee kamppeista, keneltä on turvallista kysyä, miksi juna ei tule.

Tämä on alkeellista semiotiikkaa, jota ympäristömme on täynnä. Se on osittain samaa juurta kuin aatelisarvot ja kunniamerkit. Väitetään että ylioppilaslakin käyttöä suosittiin, jotta poliisi olisi tiennyt, ketkä kuuluvat rehtorin koppiin eli karsseriin ja ketkä juoppoputkaan. Kouluasuilla on ehkä ollut sama tehtävä.

Naamioituminen valvontakameroilta on liian helppo selitys mellakoitsijoiden asulle. Kommandopipo ja huppari, farkut ja käsittämättömän valkoiset lenkkarit on mellakoivat luokan uusi univormu. Samaa käyttävät poliisin välissä tuomiolle talutetut, ne samat, jotka yrittävät kätkeä kasvonsa.

Mellakat eivät ole perinteisesti johdettuja. Toiminta perustuu vertaisryhmiin (peer groups), jotka saavat ohjeita älypuhelimilla. Blackberry RIMin tekstiviestit tuottavat vaivaa poliiseille, koska Lontoon kaduillakin ne kiertävät laitteesta toiseen Kanadan kautta. Niiden jäljittäminen ja seuraaminen on toistaiseksi vaikeaa. Miksi niitä ei kielletä aselakeja uudistettaessa? Onko yksityishenkilöllä tarvetta viestien kovaan salaamiseen?

Milloin mellakoijat ottavat oppia tältä norjalaiselta joukkosurmaajalta. Millainen tilanne olisi, jos ryöstelijät ymmärtäisivät pukeutua mellakkapoliiseiksi? Asun luulisi miellyttävän. Sehän on – kypärät ainakin – kuin suoraan Star Warsista.