Jokamiehen oikeuksista

Merkillisimpiä seikkailujani oli metsästyslain kommentaarin kirjoittaminen Weilin + Göösin kirjasarjaan. Metsästys ja Kalastus –lehteen sepustin vastauksia kysymyksiin, ja korkeimmassa oikeudessa esittelin metsästysrikoksia koskevia asioita.

Taustani oli tässäkin syvällinen asiantuntemattomuus, jota tasapainotti kykyni tuottaa uskottavan oloista tekstiä 6 sivua tunnissa, lähes aiheeseen katsomatta. Tunnen veriheimolaisuutta sen papin kanssa, joka sai piispalta tehtävän saarnata aiheesta, joka ojennettiin kirjekuoreen suljetussa lapussa saarnastuoliin. Lappu oli tyhjä. Saarnamies aloitti:” Autiudesta ja tyhjyydestä loi Jumala taivaan ja maan…”

Tämän tautta oli perehdytyksi jokamiehen oikeuksiin, mutta tässäkin voi olla vanhaa tietoa.

Kansalaisilla on taipumus käsittää jokamiehen oikeuden luonnonoikeudellisesti eli ennen aikojen alkua jumalallisesti ja muuttamattomiksi luoduiksi ilmiöiksi.

Itse valitettavasti pidä niitä asioina, jotka ovat olleet niin joutavanpäiväisiä, ettei kukaan ole jaksanut innostua niistä. Toinen lohko näitä asioita on taas selviä kuin raittiusseuran sihteeri vappuaamuna. Näihin luen ”oikeuden” kulkea maanteillä, mailla, metsissä ja vesillä. Teoreettisesti ne eivät mielestäni ole oikeuksia, vaan oikeusjärjestelmän ulkopuolella. Lintuja ei voi omistaa eikä pohjatuuleen hankkia lainhuutoa.

Toisen pihaan ei siten saa mennä eikä etenkään ottaa tavakseen oikaista kenenkään pihapiirin kautta. Mikä on pihamaa ja mihin ulottuu pihapiiri, sen kertoo terve järki tai sairas lakimies. Puhe on kotirauhan kantamasta.

Jatkuva kulkeminen toisen pihamaan kautta on rikos, hallinnan loukkaus, ja siitä voi saada sakkoa. Epäilen että poliisi ja syyttäjä eivät aivan vähästä innostu ajamaan juttua. Tärkeämpää taitaa olla, että vaikka ”Yksityisalue” –kyltti on turha ja tehoton, tuollaisen omavaltaisesti poljetun uran saa sulkea.

Jokamiehen oikeuksien ulottuvuus ei ole maanomistajan tai talon asukkaan päätettävissä. Ajatuksia herättää kaupunkien ja kuntien rooli kaavoittajina. Niilläkään ei ole oikeastaan mitään sanomista metsässä kulkemiseen eikä eräiden luonnonvarojen haltuun ottoon. Pitäisi ehkä olla. Esimerkiksi täällä Kirkkonummella on koko lailla paljon alueita, joilla silmä ei oikein sano, ollaanko jonkun pihapiirissä vai ei.

Jokamiehen oikeuksista on rikoslaissa säännös. Tällainen:

”Tämän luvun säännökset eivät koske maassa olevien kuivien risujen, maahan pudonneiden käpyjen tai pähkinöiden taikka luonnonvaraisten marjojen, sienten, kukkien tai, jäkälää ja sammalta lukuun ottamatta, muiden sellaisten luonnontuotteiden keräämistä toisen maalta.”

Kun olin lapsi tässä maassa, meidän oli vietävä kansakouluun syksyllä kolme litraa puolukoita. Se ei ole ihan vähän. Mutta vaikka puolukkatiinu kuului hyvin varustetun kodin ullakolle, marjoilla ei ollut markkinoita.

Arvaan että Lapin väki voisi saada aikaan jotain nostamalla riittävän jumalattoman äläkän lakasta eli suomuuraimesta. Niitä poimitaan nykyisin teollisesti ja niillä on markkinahinta. Sen vuoksi olisin varovasti sellaista mieltä, että on epäoikeudenmukaista päästää kaupalliset poimijat toisten metsiin. Markkinat on kantarellilla, suppilovahveroilla ja niillä muutamilla ihmesienillä, tuoksuvalnuskoilla.

Ehkä karjalaisten juurten vuoksi meillä ollaan kovia tattien perään. Nyt niitä on. Perheen erikoisuus on kehnäsieni ja tänä syksynä on havaittu, että eräät haperot ovat aivan oivallisia ruokasieniä.

Asiaan liittyy hehkuvia intohimoja. Muutkin kuin Kalle Päätalon äiti salaavat marjapaikkojaan ja loukkaantuvat verisesti, jos joku ”vieras” löytyy ”omilta” paikoilta. Näin ihminen ajattelee. Marja- tai sienipaikka voi olla kenen tahansa kaupunkilaisen kekkulin omistama, mutta joku pitää marjoja ja sieniä ominaan, ja mielestäni tunne ja ajatus on erittäin ymmärrettävä. – Muuten, puhe marjojen mätänemistä metsään on keljua. Kai linnut ovat ekosysteemissä marjojen ensisijaisia asiakkaita, ja me ihmiset lähinnä syöpäläisiä?