Mitä, ei mökille?

Voi olla, että omaishoitajan toimeni estää tänä kesänä mökkimatkat, kun molemmat ovat yli viiden tunnin ajomatkan päässä, toinen vaimon ja sisarusten, toinen nyt vanhemman poikani hallitsema.

En aio enää kantaa vettä järvestä ainakaan kahdella ämpärillä etenkään kovin korkealle. Se juna meni jo. Onhan paikoissa juokseva vesi, jos se nyt suostuu juoksemaan.

Kesämökki symboloi suomalaisen liberalismin nousua ja tuhoa. Käytän tässä sanaa liberalismi lähinnä sen amerikkalaisessa merkityksessä, joka on tosin lähtöisin Englannista mutta siellä hiukan saastunut poliittisesti.

Liberalismin perinteisiä arvoja oli halu antaa toisten ihmisten olla rauhassa ja odottaa toiveikkaasti, etteivät toiset sitten puolestaan änkeäisi ihan silmille. Minua miellyttää sellainen maailma, jossa lihava mies voi istua kannon päässä tupakoimassa ja virvoittaa mieltään esimerkiksi tikkuviinalla,  ja paikalle tuleva puolituttu ei ota puheeksi turmiollisia elämäntapoja, vaan sanoo esimerkiksi että hyvää päivää ja hauska nähdä ja on noita ilmojakin.

Sekä pitsikoristehuviloiden aikaan että nykyisin suursuvut tai sankat tuttavajoukot kerääntyvät kesänviettoon. Osa omista huviloista on muutettu vaivihkaa rangaistussiirtoloiksi, joihin pakotetaan sukulaispoikia korjaamaan laituria tai laatimaan mielettömiä kukkapenkkejä somerikkoon, jossa mikään puolukkaa kummallisempi ei kasva. Ja naiset ja lapset risusavottaan, sillä eihän niitä rahoja panna kalliisiin halkoihin, kun tikut ja kepit ja etenkin kävyt palavat niin hyvin…

Haluan olla yksin. Yksinäisyydestä minulla on kokemusta. Sitä en halua. Englannin kieli osoittaa eron, alone – loneliness. Yksinolon voi aina keskeyttää.

Se kesämökkikulttuuri, joka käynnistyi varsinaisesti 1950-luvulla, oli liberaalia elämää. Mökki saattoi olla ahdas ja hutera koppi, mukavuudet kapokkipatjoja ja armeijan huopia ja rikkaimmilla iltavalaistuksena ehkä Aladdin tai sitten Tilley, koska sähköä nyt ei tietenkään ollut, saati puhelinta.

En haikaile mennyttä maailmaa, en edistä vihreää aatetta enkä halua olla elämäntapaintiaani. Muistutan vain, että noin 30 vuotta Suomessa oli keskiluokkaa ja alempaa keskiluokkaa, joka arvosti sitä, että sai olla omissa, toisarvoisissa puuhissaan ilman työnjohtajia, esimiehiä, pääkirjoituksia ja STT:n uutisia.

”Järjestelmä tarpeeksi on mua lypsänyt – / luulen että aika alkaa olla kypsä nyt. / Tulkaa, viekää sitten vaikka tuhkat pesästä, / mut minä nautin kesästä!”

Ruotsissa mökkeilyn tapa levisi jo ennen sotia. Meillä tämä saattoi liittyä jollain tavalla myös sotaan. Kesämökki oli vähän kuin korsu ilman kersanttia ja vartiovuoroja. Maito haettiin talosta ja ehkä perunatkin. Ahven ja lahna olivat oivallisen ruokakalan maineessa. Katiskan ja verkkojen lisäksi madotettiin jopa pitkääsiimaa, eikä kalastusmaksuja maksettu, paitsi ehkä pakon edessä.

Mökit olivat perheitten paikkoja. Niillä ei yleensä ryypiskelty. Maalaisväki ja kaupunkien keskiluokka oli 1960-luvun loppuun asti niin raitista, ettei taida olla teollisessa maailmassa vertauskohtaa. Juopoilla ei ollut mökkejä.

Herrasväen puolella oli toki ”Taikavuori”-perinne. Thomas Mannin romaanissa laitos on parantola, mutta olen käynyt muutamassa paikassa, johon herrasväet kokoontuivat juomaan vesiä, kuuntelemaan puistokonsertteja ja pelaamaan korttia. Suomessa sellaista oli Hangossa, Naantalissa ja Ikaalisissa ja ennen kaikkea iisalmen seudulla Runnilla, joka lienee toiminnassa mutta sivuutti suuruuden aikansa 1930-luvulle tultaessa.

Me, entinen liberaali keskiluokka, arvostimme suuresti sitäkin, ettei mökillä tarvinnut pukeutua. Sinnehän vietiin huonoksi menneitä vaatteita, joita vedeltiin niskaan tarpeen mukaan.

Ajatukseni kakkosasunnosta taisi tulla selväksi – porealtaista ja koneellisesta ilmastoinnista kesähuviloilla. Ei, kautta John Stuart Millin!