Vuori mielessä

Kirjoitan nyt isäni perjantaina olevien 90-vutoispäivien ja yleisesti vanhuuden teemoista.

Kun isäni on Kaunialan sotavammasairaalassa, huomio kiintyy vähän liikaakin sotavuosiin, vaikka hänen elämässään sota oli vain episodi. Äitini sota ohitti, vaikka hänen luokkatovereistaan, pojista, kaatuivat melkein kaikki.

Vanha psykoanalyysi menetti suuren osan arvovallastaan 1990-luvulla, mutta Freudin suuri oivallus on edelleen mielessämme, nimittäin ajatus varhaislapsuuden ja tuon kehitysvaiheen ristiriitojen merkityksestä.

Ennen Freudia lapsuudesta kirjoittanut Rousseau oli sitä mieltä, että lapset pitäisi kasvattaa sellaisiksi kuin hän. Ja jos hän pääsisi kasvattamaan, maailman muuttuisi tuossa tuokiossa paremmaksi paikaksi. Pestalozzi arvosti hänkin ajatusta paluusta luontoon. Ihmisluontokin kun oli hänestäkin pohjaltaan hyvä. Hänellä oli kuitenkin myös terveitä ajatuksia, joihin myös Suomenkin koululaitos tukeutui.

Väitän että ikävuodet 7-16 eli käytännössä nykyinen oppivelvollisuus, ja 17-26 eli jatkokoulutus ovat yhtä tärkeitä. Moni saa ratkaisevat vammansa nuoruudessa, ei pikkulapsena.

Elimme maanviljelysyhteiskunnassa, jossa sukupolvien jatkuvuus oli avain, ja siihen kuului, että poika seurasi isää ja tytär äitiä. Malli oli sama käsityöammateissa ja myös viroissa.

Sotasukupolven – vanhempieni – tilanne oli Euroopassa sellainen, ettei mitään vastaavaa ollut nähty koskaan ennen. Maanosa oli raunioina fyysisesti, henkisesti ja taloudellisesti. Sveitsi ja Ruotsi ryhtyivät salailemaan häpeäänsä sotarosvoina. Espanja ja Portugali jatkoivat diktatuureina, kuten myös ajoittain Kreikka. Tanska ja Norja selvisivät aika ehjinä – ja sotaa käyneistä maista ainoana Suomi.

Sotasukupolvemme astui isoisien ja isoäitien maailmaan, eikä näistä ollut tietenkään vastusta. He ovat Mannerheimin ja Paasikiven lapsia. He pyörittivät maata pitkään.

Kommunistit eivät saaneet SKDL-projektista huolimatta koskaan kehuttavaa kannatusta. Kiivailu meni muodista myös keskustassa ja oikeistossa. Kaikki teeskentelivät olevansa Paasikiven linjalla ja valehtelivat arvostavansa Neuvostoliittoa ystävänä. Maata johti Urho Kekkonen, sotasankarin veli.

Minun sukupolveni radikaalit eivät yrittäneet samaa kuin Saksassa ja Ranskassa eli maalata vanhemmistaan sotarikollisia. Väheksyntä ja halveksiminen riitti – mitäs menitte rauhaa rakastavan Neuvostoliiton kimppuun.

Venäjällä tämä pyykinpesu on vielä edessä. Siellä ollaan sitkeästi muistamatta, mitä tapahtui 1939-1941. En tarkoita talvisotaa, vaan sopimusta Hitlerin kanssa eli Baltian ja Puolan osien kaappaamista ja Saksan rauhoittamista Englannin pommittamiseen, Ranskan ja Benelux-maiden sekä Tanskan ja Norjan miehittämiseen.

En tiedä, onko mitään sukupolvea aihetta kiittää toisia etevämmäksi. Nämä vuoden 1920 tienoilla syntyneet kantoivat kuitenkin hurjan kuorman ja vetäytyivät sen jälkeen siviiliin. Sotatappiot eivät olleet eurooppalaisittain suuret.

Suuri elinkeinorakenteen muutos 1968-1970 tuotti vennamolaisuuden. Nyt meillä on meneillään pitkään aikaan ensimmäinen Euroopan kriisi, joka ei johdu Saksasta eikä edes Venäjästä. En tiedä, mitä on tapahtumassa, mutta EU on menettämässä asemansa maailman suurimpana liikeyrityksenä.

Tunteellisten syiden sijasta onnittelen nyt mailleen meneviä maanmiehinämme ja naisiamme. Lopultakin mainio elämänkaari. Nyt ja tästä eteenpäin emme pysty vaikuttamaan paljon omiin vaiheisiimme. Mutta on meillä hyvä perintö, tai jos se osoittautuu köykäiseksi, ainakin hyvä perimä.