Crocs

Luin jostain, että kamalan rumat kengän tapaiset ovat menneet muodista ja että muutenkin niiden käyttäminen osoittaa täydellistä maun ja tolkun puuttumista. Ellei ole käsillä köliä, jonka ali asianomaisen voisi vetää, hänen sietäisi joka tapauksessa hävetä.

Otin selvää, mistä on kysymys, ja riensin kaupoille.

Kaikissa kaupoissa näyttää olevan enemmän tai vähemmän saman näköisiä muovikenkiä. Urheiluliikkeistä löytyy näitä Crocseja, joiden vitsi kuuluu olevan jalan myötäily. Sisällä on jotain möhnää, päällä muovia. Hinta suuruusluokkaa 30 euroa.

Surukseni kukaan ei ole vielä paheksunut kenkiäni. Sitä vastoin ne ovat osoittautuneet sellaisiksi kuin väitetäänkin eli mukaviksi ja sopivat jalkavaivaisille, joihin valitettavasti lukeudun. Nuoruusvuosien nivelreuma ilmoittelee itsestään yhä useammin.

Kun muutin tähän taloon tässä hiljan, vuonna 1973, kaikilla kaksivuotiaista lähes eläkeikäisiin piti olla hollannikkaat. Jos oli hankkinut arkkitehdin paperit, sai käyttää puisia sandaaleja. Voi olla että ne olivat Birkenstockit, voi olla että ei.

Nyt tuntuu erikoiselta, ettei useampi murtanut nilkkaansa puukenkien kanssa. Muistan myös useamman tapauksen, kun suuripiirteisen autoilijan puusandaali takertui hauskasti jarru- tai kaasupolkimeen.

Se oli jo myöhäisempää aikaa, kun Lenita A. paheksui valkoisia tennissukkia,  ja niiden menekki räjähti välittömästi.

Ne siniset muovipussit, jotka on pantava kenkien päälle joissakin näytöissä, näyttelyissä ja laitoksissa, ovat tulleet kuin hiipien. Olen vähän katsellut, ja vaikka en ole nirso, mielestäni ne eivät oikein sovi liituraitapukuun eivätkä liioin naishenkilön huolellisesti harkittuun asukokonaisuuteen.

Tapa riisua kengät kotiin tai toisen asuntoon tullessa syntyi oman sukupolveni aikana. Yritän vastustaa sitä, koska se on mielestäni eräänlaista nöyryyttämistä. Ensin käskee vieraan kylään ja sitten pakottaa riisumaan kengät. Kas kun ei housuja.

Tuttu Finnairin ihminen kertoi, että lentokoneitehtaiden tyyppikoulutuksessa erään etenkin lähi-Idässä vallitsevaa uskontoa tunnustavien liikennelentäjien kenkiä varten on oma työntekijä. Näille hurskaille ihmisille on itestään selvää riisua kengät ennen kuin kiipeävät Boeingin puikkoihin, ja niitä kenkiä jää sitten kasapäin lentokentälle. Mutta palvelu pelaa. Kengät tulevat toisella koneella perässä.

Jollain sepeliasemalla käydyn voittoisan tappeluksen jälkeen Modesty Blaise tai Willien Garvin veivät rosvojen bootsit mennessäään sabototiuaan heidän autonsa. Tämä vain vihjeeksi Suomen poliiseille.

Mielielokuviini kuuluvan Die Hard I:n (”Yippee-ki-yay, motherfucker”) nerokas juonenkäänne on tämä L.A.:n lennolla päähenkilölle varvasvoimistelua suositteleva liikemies. Niinpä koko tarina saa aivan uutta väriä ja todenmukaisuutta, kun Bruce Willis joutuu vilistämään terroristeja vilisevässä pilvenpiirtäjässä paljain jaloin, kun kengät siis jäivät vaimon työhuoneeseen rähinän alkaessa.

Olen miettinyt paljon sivistyksen vernissan ohuutta. Mitä tapahtuisi, jos kesken työpäivän potkun saaneelta vaadittaisiin avaimen ja auton avainten lisäksi kengät? Ehkä siitä selviytyisi taksilla työsuhdeasunnon mentyä tuttaviin, riippuen taksinkuljettajan huumorintajusta. Mutta entä jos yöllinen ryöstäjä veisi lompakon ja kännykän lisäksi kengät?