Kaksitoista Saksaa

Epäluuloisimmat teistä ovat huomanneet, että kirjoitan tähän itse asiassa aika pitkiä artikkeleita, joita joku voisi sanoa jopa esseiksi.

Saksa-aihe on sellainen. Olen kauan sitten menettänyt uskoni ihmiseen. Jos haluaa kirjoittaa piireissä tunnettuja totuuksia ja vähälle huomiolle jäänyttä jonkin maan historiasta sekä sirotella sekaan itse keksimiään mausteita, ei niitä juttuja kukaan lue. Täytyy kieroilla.

Keskeinen kieroilun muoto on romaanitekniikka. Lukija on saatava kiinnostumaan ja sitten mielenkiintoa on pidettävä yllä.

Olen siis korostanut, että 1800-luvun Saksa on henkinen isäsemme, jonka muistoa meidän pitäisi palvoa. Asian toinen puoli tulee tässä: osa henkistä painolastiamme ja pahoja tapojamme on niin ikään saksalaista perintöä.

Se on ehkä yleismaailmallista, että omaa maata, maakuntaa, pitäjää ja kylää pidetään toisia verrattomampana. Mutta saksalaiset alkoivat ottaa tuon ajatuksen tosissaan keisariaikana (1871-1918). Jo vuosisadan vaihteessa vakavat professorit olivat tulleet siihen tulokseen, että Raamatussa on painovirhe – Jumalan valittu kansa on saksalaiset, ja kun näin on, heillä on sitten lupa ja oikeus tehdä mitä haluavat.

Saksalainen siviili oli meiestään ”sisäistynyt” toisin kuin kukkoilevat ranskalaiset, valjut britit ja rahanahneet amerikkalaiset, siivottomista slaaveista ja lähinnä lapamadosta polveutuvista juutalaisista puhumattakaan – antisemitismi oli aika väkevää jo 1800-luvun puolella.

Wagner ja Nietzsche olivat nerokkaita ihmisiä, mutta tuskin kumpikaan osasi arvata, että miljoonat ottaisivat heidän keksityn mytologiansa ja vallantahtoa tähdentävät päähänpistonsa toimintaohjeina.

Saksa aloitti myös I maailmansodan.

Historiantutkija Fritz Fischer sai käsiinsä yleisesikunnan ja keisarin kabinetin salaiset asiakirjat 1960-luvun lopulla ja löysi niistä selvät sotasuunnitelmat, joihin sisältyi myös ”elintilan” hankkiminen idästä. Jokin naapuri, mielellään Venäjä, oli saatava näyttämään hyökkääjältä. Saksalaisen vainoamisharhan yksi ilmentymä oli tunne, että maa on piiritetty ja että sydämensä syvyydessä kaikki nuo muut maat olivat heitä vastaan, joten ne oli kukistettava. Ja siksi he keksivät ”torjuvan hyökkäyksen” eli sen sotilaallisen keinon, jota noudatetaan edelleen (”preemptive strike”).

Fischer julistettiin myös ammattipiireissä maanpetturiksi ja hänen passinsa takavarikoimista ehdotettiin, ettei hän pääsisi likaamaan omaa pesää ulkomaille. Toki hän liioitteli suuntaansa, mutta kyllä totuus on asiakirjojen mukaan selvä. Ymmärrämme kaikki, ettei mikään sota johdu yhdestä asisasta, mutta Saksan keisarikunnan lisääntyvä sotaisuus on vakuuttavasti todistettu.

Ensimmäinen maailmansota ei ollut onnettomuus tai onnettomien olosuhteiden summa, kuten Saksassa oli vakuuteltu koulukirjoja myöten, eikä myöskään Hitler ollut ”työtapaturma”, kuten jotkut halusivat uskoa. Hän peri uskollisen armeijan ja marsalkka Hindenburgin viran. Jatkuvuuden kiistäminen tuntuu oudolta.

Usea poliitikkojen sukupolvi kasvoi Suomessa ja Ruotsissa tähän uskoon. Paasikivi oli kova saksalaisen ”reaalipolitiikan” harrastaja ja Svinhufvud kaikkinaisessa Saksan ihailussaan lähes arvostelukyvytön. Ainoa joka oli kemiallisen puhdas saksalaismielisyydestä oli Mannerheim. Ja silti hän myönsi saksalaisille läpikulkuoikeuden välirauhan aikana ja oli johdattamassa Suomea Saksan rinnalle 1941. Myönteisiä selityksiä on kaksi: usko että Saksa tuhoaa Neuvostoliiton tai pakkotila eli ajatus, että Neuvostoliitto tulee joka tapauksessa silmille.

Itse uskon, että maailmanaika on muuttunut ja että saksalaiset ovat oppineet paljon. Kun korostan yhteyksiä siihen suuntaan, minusta tuntuu välttämättömältä sanoa julkisesti, että voin olla väärässä. Jos Saksa selvittää nyt meneillään olevan Euroopan talous- ja finanssikriisin, kuten näyttää tapahtuvan, se on sitten Euroopan herrakansa. Miten se tuon asemansa tällä kertaa ottaa, sen näkee ken elää.