Toimikas I

Kerran, ei kauan sitten, soitin taas anopilleni ja kysyin, mikä on tarkkaan ottaen ”toimikas”. Selitys tuli niin kuin aina täsmällisesti ja täydellisesti. Yli 90 vuotta ikää ei haitannut.

Nyt asunto hyvässä turkulaisessa palvelutalossa on tyhjennetty ja tavarat käyty läpi. Kansio vainajan Wetterhoffin käsityöopiston aikaisia töitä yllätti täysin vaimoni. Vielä suuremman yllätyksen aiheuttivat muotipiirustukset.

Toivon että tähän ottamani skannattu kuva, yksi ainakin sadasta, puhuu puolestaan.

Eilen oli kylässä nuorin sisar, siis vaimoni täti, joka hänkin oli ollut koko ikänsä käsityönopettaja ja osaa tiettävästi kaiken alastaan.

Hän oli yhtä mykistynyt kuin me maallikot. Hän oli kyllä pikkutyttönä seurannut olkapään yli erilaisia käsitöitä ja tiesi, että Helena oli ollut Wetterhoffissa erinomaisen etevän opiskelijan kirjoissa juuri talvisodan alkaessa päättyneen monivuotisen koulutuksensa ajan.

Aineisto toimitetaan oppilaitokseen, kun asiantuntijakin sanoi, ettei vastaavaa taida löytyä. Kankaat oli suunniteltu itse, ja jokaisesta oli kudottu näytetilkku ja valmistettu ohje. Parin kankaan kohdalla toteamus oli, että sodanjälkeinen kankaankudonta ei ilmeisesti tunne sellaista – käsittämättömän työläitä ja taitoa vaativia teoksia.

Olen kyllä elänyt käsistään erittäin taitavien naisten keskellä, joten en ollut aivan ummikko, mutta kyllä minullekin piti erikseen näyttää jokin kaksoisneule, jotta käsittäisin, miten viimeisen päälle sauma oli vedetty.

Vasta vertaamalla akvarelleja, muotipiirustuksia ja kankaita näin, että tämä on taidetta ja sellaisena aika korkeaa luokkaa. Se sitten kuitenkin jäi. Hän opetti parikymmentä vuotta salopitäjässä kansalaiskoulussa käsitöitä, mikä ei luuloni mukaan edellyttänyt erikoisia taitoja.

Käden taidoista olen pitänyt silmissäni lähinnä kirvestöitä, kun olen niitäkin tottunut katselemaan. Nyt, tänä pääsiäisaikana ymmärsin, että naisten käsityöt olivat enemmän kuin vuosikymmenen seisahduksissa, kun ei saanut kankaita, ei lankoja, ei värejä. Armi Ratia taisi kehittää tuotteensa juuri siten, että hän sai, ehkä upseeri-miehensä vihjeestä, käsiinsä kai armeijalta jääneen erän lakanakangasta ja keksi ruveta valmistamaan ihan väärälle kankaalle ihan väärällä tekniikalla eli painamalla tehtyjä mekkoja ja paitoja.

Tuollaista on tapana sanoa innovaatioksi.

Oli anopinkin kätköissä kangas, jonka nuorempi sisar tunsi heti: laskuvarjosilkkiä. Lammille oli hypännyt sota-aikana desantti ja jollain käsittämättömällä tavalla paikalliset lotat olivat saaneet kankaan haltuunsa. Tästä oli kai tehty pari kastemekkoa, mutta suurin osa oli tallella ja käyttökunnossa – melkein 70 vuoden jälkeen.

Tässä tullaan asiaan. Moni on huomauttanut, että oman sukupolveni yllä lepää maailmansodan varjo. Se ilmenee muun muassa harmillisena mielenkiintona menneisiin tapahtumiin.

Kun sotasukupolvesta puhutaan paljon ja kauniisti, siinä kuitenkin helposti unohtuu, että ruumiillisten ja havaittavien sielullisten vammojen lisäksi sota vaikutti erittäin syvästi vanhempiemme sukupolveen.

Tässä puheena oleva käsityötaitoinen anoppini kuittasi viimeisiin elinvuosiinsa asti sodan vähällä. Hän oli ollut ”vain” lottana talvi- ja jatkosodassa, kahden pienen lapsen äiti ja mies, veljiä ja suuri määrä ystäviä rintamalla.

Elisenvaaran pommitus, johon hän joutui palatessaan viimeisellä junalla Äänislinnasta, oli ollut ehkä liian paha kokemus. Siinä kuoli yli sata ihmistä, kaksi kolmatta osaa naisia ja lapsia. Siinähän vihollinen pääsi pahasti yllättämään – edes ilmahälytystä ei ehditty antaa. [Jatkuu…]