Sammuuko suku?

”Sääty” on kadonnut nimitys. Katoaako ”suku” seuraavaksi? Vanhassa pandektioikeudellisessa kirjassa päädyttiin yksilöön eli ”persoonallisuuteen” puolen tusinan ryhmän kautta. Kullakin oli omat saksankieliset nimet, joista osa ei kuulunut oppikoulun kurssiin (die Sippe). Kirjallisuudessa käytetään kuvailevia nimityksiä, kuten ”klaani”. Englannissa ”perhe” ja ”suku” on sama sana, family. Pohjoismaissa muutamia vuosikymmeniä sitten siinnyt uudenlainen ajattelutapa edellytti uutta nimitystä ”ydinperhe”.

Onko meillä siirrytty amerikkalaiseen käytäntöön? Siellä siirtolaistausta vaikuttaa niin vahvasti, että eräiden rikollisjärjestöjen nimityskin on ”perhe”, famiglia. Saksalaistaustaisilla on sukua yhdistäviä tapoja. Juutalaisia on niin monenlaisia, että puhe ”Amerikan juutalaisuudesta” on auttamattoman epämääräistä. Vielä sotien aikana juutalaisten johtavat uskonnolliset ja finanssipiirit suhtautuivat Itä-Euroopan köyhiin veljiinsä antisemitistisesti. Jiddish ei ollut yhtenäinen kieli, ja nykyinen Israelin heprea on saman tyyppinen konstruktio kuin 1800-luvulla vakioitu suomi.

Häät ovat Suomessa yhä useammin nuorten bilettämistä. Vielä noin 10 vuotta sitten ne olivat kahden suvun juhlia, siteiden luomista.

Olen tavannut USA:ssa ihmisiä, jotka eivät tiedä isovanhempiensa nimiä, ja puhun tässä valkoisesta keskiluokasta, jonka Amerikan kielinen nimitys on ”kaukasialainen”, siis ei-värillinen. Yksi arveli nimeään (Backstrom) saksalaiseksi.

Lajittelimme eilen kiitoskortteja varten vaimon suvun ihmisten nimiä ja sähköpostiosoitteita. Serkkuja on liikenteessä noin 50. Minulla on suunnilleen sama määrä. Jos hyväksytään maatalouden muutosta kuvastava 1960-luvun perintökaari, serkku ei ole enää sukulainen, koska lähempien sukulaisten puuttuessa rahat vie valtio. Vieläkö tunnetaan ”sukulaisuus tai lankous”?

”Heimo” eli maakunta, seutukunta tai nurkkakunta taitavat olla muotia. Kun koolla oli näitä vaimon puolen sukulaisia, kävelin heti kortesjärveläisten pöytään.  Yhdessä pöydässä istui sukulaisia Ruokolahden – Parikkalan seudulta. Kurvasin ympäri. Olen ehkä kyllästynyt selittämään, että en tunne siellä runsaasti esiintyviä Kemppisiä, koska omat rutiköyhät esi-isäni tallustivat sieltä Pietarin seudulle jo 200 vuotta sitten.

Jokaisella suvulla oli luurankoja kaapeissa, ja kaappeja voi olla paljon. Oli suvun juopot, joista osa oli suoraan hylätty ja osa alennettu arvossa. Oli suvun hullut. Heidät leimasi lapsineen tieto pistäytymisestä ”piirillä” eli B-mielisairaalassa. Vankila puolestaan oli sellaista ylellisyyttä, ettei siihen ollut kaikilla varaa. Ellemme puhu rattijuoppoudesta, rosmosuvut olivat erikseen. Sitten olivat ”köyhät sukulaiset”, joille emännät osoittivat isännän kiukuttelusta huolimatta armeliaisuutta, panivat vaikka leivän kainaloon.

Sammuuko suku? Informaatio-oikeuden käsikirjoituksen kimpussa olen miettinyt, onko suku henkilötieto. Nimi, perhe ja asuinkumppani näet ovat.  En tiedä. Nyt on toinen aika, mutta epäilen, että joku harras kommunisti ei olisi lainkaan pitänyt siitä, että hänen sukulaisuuttaan esimerkiksi Vihtori Kosolaan olisi esitelty julkisesti. Jos sukunimi on Haapoja, yksi ja toinen tietää, että vanhan yhteiskunnan kuuluisin murhamies Matti Haapoja oli pohjalaista sukua (Isostakyröstä / Isokyröstä), ja nimi on tavallinen lähipitäjissä. Heikki Ylikankaan yhteydessä olen joskus selvittänyt tietämättömille Ylihärmän taustoja. Kangasta lähin tienristeys on Rannanjärvi. Isotalo taas on entistä Alahärmää, Voltissa, ja Pukkila puolestaan oli melkein sama asia kuin Kauhavan kirkonkylä.

Sukulaisuuksien setvimiseen läntisessä Suomessa tarvitaan viisaita vaimoja. Siellähän toimittiin talon nimillä vielä vajaat sata vuotta sitten, ja äkkinäiselle ei avaudu, että ”Rintala” on tyypillisesti lähempänä jokea ja Latva tai Larva kauempana joesta. ”Huhtala” kertoo raivatusta pellosta, ”Kyrö” rahkasuosta poltetusta viljelysmaasta, ”Luoma” on puro, ja ”Niemi”, ”Lahti” ja ”Mäki” eivät tarkoita mitään erikoisempaa – joku nimi kun oli pantava kirkonkirjaan. Sitä en tiedä, onko kuuluisa kauhavalainen Lillbacka sukuineen Härmästä läheltä kielirajaa vai onko joku pappi ollut kielitietoinen. Veikkaisin jälkimmäistä. Virrankosketkin olivat ennen Lillströmejä.

Niin – onko se arkaluonteinen henkilötieto, että joku on ”puukolla tapetun poika”? Olen ruvennut jäljittelemään isääni ja kysymään esimerkiksi taksinkuljettajilta, että kenen poikia. Useimmat tyrmistyvät kysymyksestä sanattomiksi. Kun en itse vielä ollut ansioitunut pitkiin housuihin, tuo oli setämiesten aloituskysymys. Sukunimi ei ollut hyvä. Minäkään on ollut 1940-luvulla Kemppinen, vaan ”nurmelaisia”, paikkakunnalla tunnetun äidinisän mukaan. Ja tulihan minulle vielä opillinen ansio. Olin ensimmäinen nurmelainen, joka oppi saksan kielen vahvat verbit, sanoi lehtori Signe Seikku.