Mortal Combat I

Huomatkaa, että otsikko on väärin kirjoitettu. Kirjoittaja on Michael Burleigh ja kirja on ISBN 978-0-00-719577-0. Kävin läpi myös alaviittaukset ja kirjallisuusluettelon.

Kirjoittaja ei ole uutta luova historioitsija eli sellainen kuin esimerkiksi Zara Steiner (The Triumph of the Dark), joka yhdistä uudella tavalla arkistolähteitä ja johon on löydetty ja saatu aikaisemmin tuntematonta aineistoa.

Sotien välisen ajan historia on huonosti tunnettu, ja kirjallisuudessa se esitetään tasapainottomasti. Ongelma on samaa sukua kuin Suomen historia – ei ole ongelmatonta osoittaa teosta, jota voisi suositella hyvällä omallatunnolla.

Arkistot ovat osittain kiinni, ja etenkin Japanissa onnistuttiin tuhoamaan yli puolet kirjallisista lähteistä sen kahden viikon aikana, joka kului antautumisesta amerikkalaisten tuloon.

Kielitaidon puute on häirinnyt perinteisesti kirjoittajia. Venäjän- tai puolankielinen lähde englanninkielisessä teoksessa on yllätys. Vastaani ei ole vielä tullut sellaista teosta, jossa olisi onnistuttu dokumentoimaan Viron, Latvian tai Liettuan tapahtumia ottaen huomioon alkukielinen aineisto.

Sama koskee tietysti Suomea. Lähes poikkeuksetta huomaa heti, mitä niistä noin neljästä englanninkielisestä Suomi sodassa –tutkimusta käsillä oleva kirjoittaja on käyttänyt. Ne muuten eivät ole kaikki uskottavia.

Mielenkiintoinen poikkeus on saksalainen Gerd Ueberschär, joka on jopa julkaissut 70-luvulla tutkimuksen Hitlerin suhteesta Suomeen 1939-1941. Myöhemmin hän on erikoistunut Neuvostoliiton sotarikoksiin ja Neuvostoliiton toteuttamaan saksalaisten sotarikollisten tuomitsemiseen.

Alkuperäislähteestä en ole varma, mutta Burleigh mainitsee, että Leningradissa pidetyissä oikeudenkäynneissä seitsemän saksalaisten upseeria, kenraaleja, tuomittiin Katynin metsän murhista ja teloitettiin. Tämä puolalaisten upseerien surmaaminenhan on yksi niitä harvoja asioita, jonka sekä Jeltsin että Putin ovat myöntäneet nimenomaan Neuvostoliiton tekemäksi. – Sitä he eivät mainitse, että näin oli tarkoitus raivata tilaa suomalaisille upseereille ja suojeluskuntalaisille, jotka oli määrä likvidoida seuraavaksi.

Jos keskustelee vakavissaan toisen maailmansodan joukkomurhista, siis kehitysvammaisista, juutalaisista, puolalaisista ja venäläisistä sotavangeista, lukemattomista siviileistä, Englannin ja Yhdysvaltain aluepommitusten uhreista, Hampuri ja Dresden mukaan luettuna, Tokion palopommituksesta, ja Hiroshimasta ja Nagasakista, Burleighin kirjan sivuuttaminen on anteeksiantamatonta.

Kirja on nimittäin hyvin tasapainoinen ja, jos sellainen nyt on lainkaan mahdollista tällaisessa asiassa, puolueeton. Sivalluksia löytyy – kuten maininta saksalaisista moraalifilosofeista, joista kirjoittajan mukaan yksikään ainoa ei pannut tikkua ristiin ensimmäisenkään vainotun tai murhatun hyväksi.

Burleigh toteaa täysin perustellusti, että Saksan siviilien väitetty tietämättömyys hirmutöistä ei ole siteeksikään totta ja että tavallisen armeijan (Wehrmachtin) ja SS:n erottelu joukkoteloituksissa on Kylmän sodan takia liikkeelle laskettu vale – Wehrmacht kun oli todella erittäin syyllinen – Saksassa luonnollisesti oli toisin ajatelleita, ja heistä on todisteita, kuten autenttisia kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Oli myös ihmisiä, sellainen kuin todella olemassa ollut Oscar Schindler, jotka pelastivat juutalaisia – mutta kukaan heistä ei ollut filosofi. Sitä vastoin kaikkien suurinta raakuutta vaatineet murhat toteuttaneiden joukkojen johtajat olivat melkein poikkeuksetta nuoria oikeustieteen tai teologian tohtoreita. – Saksan luterilaisen kirkon valtaosahan onnistui olemaan Hitlerin puolella ja ummistamaan silmänsä ja korvansa. Sitä vastoin katolisen kirkon ja Paavin väitetty osasyyllisyys on sangen pitkälle DDR:n ja vallankumouksellisen vasemmistolaisen tietoisuuden tavoittaneiden läntisten kirjoittajien keksintöä, tähdentää Burleigh, väitteensä perustellen.

Kirja ei voisi olla epäajankohtaisempi. Siinä tavoitellaan tosiasioita ja haetaan ihmisen ja jopa poliitikon ja sotilaan vastuuta. Teos raivostuttaa monia, esimerkiksi niitä, joille Suomen tuomitseminen Hitlerin liittolaismaana 1941-1944 on ongelmatonta ja yhteensä noin kymmenen juutalaisen luovuttaminen Gestapolle on uutinen. Myöskään monet juutalaiset eivät pidä tällaisista kirjoista, joissa selvitetään raaoiksi raiskaajiksi tiedettyjen venäläisten sotavankien kohtaloita sodan aikana ja sen jälkeen. Ainakin puolalaisten hirvittävä kohtalo unohtuu jatkuvasti holokaustin takia. Eikä kirja miellytä myöskään joukkotuhonnan kieltäjiä eikä epäilijöitä, joita tämänkin blogin kommentoijissa esiintyy. Tätä nykyä etenkin tuhoamisleireissä surmatuista juutalaisista tiedetään nimet, kotipaikat, kuolinpäivät ja tietenkin yhteismäärä. [Jatkuu...]