Kansanterapeutti

Uutisen sirpale kertoi joidenkin sairaanhoitajien tarjoutuneen ”kuntouttamaan” homoseksuaaleja. Itse aihepiiriä en tunne, eikä kirjoittelemiseni ole tässä tarpeen.

Vaikka mielelläni valehtelen muuta, tukeudun aika usein auktoriteettiargumenttiin. Niin kai muutkin tekevät. Jos lääkäri sanoo, että CRP on vain vähän koholla, ajattelen että vanha kunnon c-reaktiivinen proteiini. Hyvä homma. Bakteeri-infektiota sanottiin ennen verenmyrkytykseksi. Tädit sanoivat, että esimerkiksi sormeen tulleesta haavasta lähtee kohta punainen viiva, ja kun se saavuttaa sydämen, potilas kuolee. Henkensä säilyttää se, joka vetää jodilla viivan ranteen tai olkavarren ympäri.

Nämä ovat molemmat auktoriteettiargumentteja. Uskoin molempia ja edellistä yhä. Homoseksuaaleista parikin lääkäriä, joihin olen tottunut luottamaan, on sanonut, että tuon piirteen ”parantaminen” on heistä yhtä omituinen ajatus kuin ruskeiden silmien tai tumman ihonvärin ”parantaminen”. Odotan kaikessa rauhassa, milloin joku kysyy kristillisiä arvoja julkisesti edustavalta henkilölyä, mitä Raamattu sanoo lapseen sekaantumisesta, kun tämän merkillisen kirjan sanomia naispappeudesta, homoista ja muusta on nyt pyöritelty niin paljon.

Sitä vastoin haluaisin mainita tosiasian ja väitteen.

Olin eräässä vaiheessa paljon tekemisissä psykiatrien ja psykoanalyytikkojen kanssa. Mielenkiintoa piti yllä oikeuspsykiatria, joka ei mielestäni ollut siihen aikaan kehuttavalla kannalla. Käynnit silloisessa vankimielisairaalassa olivat turhankin opettavaisia.

Tuossa yhteydessä opin yhden asian psykoterapiasta ja haluaisin välittää tuon opin lukijoille. Oppi on: ei pidä yrittää.

Ihminen joka hyvän hyvyyttään yrittää auttaa terapoimalla mieleltään järkkynyttä lähimmäistään, järjestää tahtomattaan vaikeuksia sekä autettavalleen että itselleen. Tehtävä on nimittäin erittäin vaikea ja edellyttää pitkää koulutusta ja kokemusta. Tätä nykyä lääkehoito ja sen edellyttämä fysiologian ja biologian tuntemus on käsitetty välttämättömiksi.

Esimerkki on entisen jäykän psykoanalyysin käsite ”transferenssi”. Jotain sen tyyppistä on epäilemättä olemassa. Kun järkkynyt mieli liikahtaa, se hakee itselleen kohteen, ja helpoin kohde on hoitaja, auttaja tai läheinen. Vaikeissa tapauksissa henkilökunta saa huomata olevansa milloin missäkin roolissa – joskus he ovat hoidettaville näiden mielestä kaikkein pahimpia rääkkääjiä. Joskus kuunteleva ystävä julistetaan enkeliksi ja nostetaan jalustalle, josta hänet tietenkin syöstään ajoittain alas.

Ilmiö on vaikea siksikin, että mielisairaanhoidon historia on täynnä vakavia epäonnistumisia ja pahoja hoitovirheitä. Epäluulo henkilökuntaa kohtaan ei ole ollut aiheetonta. Epäluottamus toisten ihmisten hyviä tarkoituksia kohtaan on siinä mielessä aiheellista, ettei niillä tarkoituksilla potkita pitkälle.

Nyt uskonnollispohjaisen ”terapian” päätyminen uutisiin on perusteltua, koska psyyken alueelle ei todellakaan tarvita uusia ”vaihtoehtohoitoja”.

Tämä on vaikea oppi. Inhimillinen ja vastuuta ottava suhtautuminen läheiseen, jonka päässä tuulee, on hyvä asia. Mutta on tärkeää pysyä ystävän roolissa.

Samalla tavalla kuin hoidossa ja hoivassa, joillakin ihmisillä on hämmästyttävät lääkitsemisen lahjat, vaikka heillä ei ole siihen koulutusta.

Kirkko on myös hoito- ja hoiva-ala. En pidä erikoisen outona, että se on niin lähellä valtiota ja julkista rahoitusta kuin se on Suomessa.

Jos olisin jossain kirkon tehtävässä, väistäisin aina muodikkaan kysymyksen, onko Jumala olemassa, sanomalla että en tiedä. Ja jos siihen kysyttäisiin, olenko siis niin sanottu agnostikko, sanoisin että tuskin, koska luulen, ettei kukaan voi omin avuin uskoa. Vastaan kysyisin, uskotko sinä ihmiseen. En ensinkään tiedä, kuinka moni siihen vastaisi rehellisesti, mutta luulen, että sangen moni ei usko.