Perikuvallinen saksalainen Catrina Valente on italialainen. Hänen isänsä soitti erinomaisesti haitaria ja äiti oli klovni. Syntymäpaikka on Pariisi ja vuosi oli 1931. Hän on levyttänyt lauluja 12 kielellä ja keskittynyt erityisesti iskelmään, laulelmaan, romanssiin, chansoniin, musikaaliin, jazziin, poppiin ja bossanovaan.
En ole sattunut panemaan merkille, että kukaan olisi pitänyt tätä Valentea maininnan arvoisena viime vuosikymmeninä. En ainakaan minä. Nuorena häntä kuunneltiin koko ajan. Tsau tsau, bambina…!
Ehkä kevyen musiikin vaikutteet eivät tulleet Suomeen aina alkuperämaista. Catarina Valenten äänitteitä tuotiin jostain syystä Suomeen ensimmäisten EP-levyjen joukossa ja myytiin hyvin. Minullakin oli yksi.
Spotifyssä on nyt erittäin runsaasti esimerkkejä siitä, miten hirvittävän hyvä tämä täysammattilainen oli esittämään tangoa (esim. Jalousie, lausutaan ”jalousie”) juuri niin kuin Suomessakin yritettiin, muuta espanjankielistä (Besame mucho eli pussaa mua pirusti), italialaista, ranskalaista ja tosiaan silmää räpäyttämättä Cole Porteria (Begin the Beguine).
Ja Tulisuudelma eli El Choclo (1903), joka tarkoittaa maissintähkää. Lankunparsijaa (La Cumparsita) hänellä ei taida olla.
Meillähän oli myös Suomessa naisartisti, joka osasi laulaa nuotilleen, Laila Kinnunen. Olavi Virta on suuri kansallinen ääni. Musiikkia kuunnellen täsmällisyys ei kyllä ollut hänen päällimmäinen piirteensä. En väitä, että sillä olisi väliäkään. Kunhan sanon, että tällainen Valente tuo mieleeni – anteeksipyyntö kaikille hipiäisille – Taru Valjakan, joka hänkin tuntui osaavan laulaa mitä tahansa ja aina viimeisen päälle oikein.
Ihmettelen näissä Valenten loputtomissa levytyksissä sitäkin, että sävelmät eivät ole ylisovitettuja. Ehkä saan anteeksi, kun myönnän, että Mantovani-tyyppinen musiikki ei kerta kaikkiaan laske, tämä sata jousta ja tuhat torvea eli mahdollisesti täysin kunniallinen kappale käärittynä kultapaperiin ja kieriteltynä kiilteessä.
Iskelmiä pitäisi käsitellä yhdessä korkeimman lyriikan kanssa. Yllättävän usein läpikaupallinen koneisto tuottaa jotain sellaista, jonka kymmenet miljoonat ihmiset tuntevat omakseen. Mannerheim kuuluu tilanneen adjutantiltaan 1942 tilaisuuden kuunnella tämä tällainen ”Lili Marlen”, esittäjänä Lale Andersen. Marsalkan mielipide teoksesta ei ole tiedossa. Natsipäällystön käsityksiäkään ei ole kirjattu. Laulu ei ole sanoiltaan eikä sävyiltään oikein sisäpalveluohjesäännön mukainen, mutta rintamalinjat se ylitti.
Toivottavasti Mannerheim kärsi kuunnella myös venäläisiä sotalauluja. Suurenmoisen Dmitiri Hvorostovskyn viimeksi levyttämänä niissä on tuota samaa yleispätevyyttä, ja mukana on jopa Katjusha (jolla oli komiat keuhkot). Verkosta löytyy vaivattomasti Puna-armeijan kuoron ”Jokkantii” eli Kalinka.
Saksalainen pateettinen 30-luvun iskelmä lähes katosi sodan myötä. Bei dir es war immer so schön. Bel Ami. Tango nocturno. Von der Puszta will ich träumen… Mistä minä nämä osaan? Ja Zarah Leanderin synkänsävyiset lemmenlaulut. Ja Heinz Rühmannin kupletit – kiltin näköinen pallinaamainen mies laulamassa ”minä murskaan ylväiden naisten sydämet, kun olen niin kamalan myrskyisä ja intohimoinen“. Humpan mukana palasi jotain, ja löytyy sieltä muinaisuudesta myös Catarina Valenten selvä edeltäjä, kirkas- ja vahvaääninen Rosita Serrano.
Mahtaako näitä muistaa kukaan muu? Make Numminen on suomennellut vain saksalaisia hupsutuslauluja. Ranskalainen chanson ei puolestaan koskaan oikein rantautunut tänne, vaikka esimerkiksi Carolalla olisi ollut mainiot edellytykset. Arja Saijonmaalle suomensin niitä 70-luvulla; näytteitä löytyy Spotifystä (Bonjour, mon coeur), eivätkä ne nyt ihan kamalia ole.
Meillä oli Suomessa oma linjojen ylittäjä. ”Elämää juoksuhaudoissa” on säveleltään perivenäläinen. Säveltäjäksi mainitaan Itämeren laivaston kapellimestari, toveri Dobriansky. Sanat kirjoitti talvisodan aikana rintamalla Usko Kemppi, joka on mainittava Toivo Kärjen rinnalla ja ikivihreiden tekijänä. Tämä pikku kirjoitus liittyy osana propagandaani saksalaisen kulttuurin edistämiseksi. Siksi lopuksi on mainittava virolais-liettualaisen Miliza Korjuksen Warum, jota ilman ”Lauantain toivotut” ei täyttänyt kaikkia toiveita. Säveltäjä oli mestari, Theo Mackeben.
"Lentäjää, kiitävää,
VastaaPoistaei äänivalli voi estää,
se murretaan, mutta kuitenkaan
ei ääntä voi estää."
Kaalilehtikorvaisen Eino Grönin laulamana tämä tango säikäytti minut niin perin juurin että musiikin kuuntelun lisäksi lopetin (vähäksi aikaa) myös lyriikan lukemisen. Mutta voi... tämähän on upea kipale!
http://www.youtube.com/watch?v=mI1lShgf8JM
Minä kuulin Bel Amit lapsena savikiekolta ja sitten ne tulivat vastaan Capriccio-levymerkillä mm. Herman Preyn ja Jochem Kowalskin loisteliaasti esittäminä. Palast Orkester ja Max Raabe levyttävät edelleen mukavia versioitaan nyt jo mahdottomia määriä.
VastaaPoistaThe King's Singers on aikanaan tehnyt muistolevyn juutalaisuuteensa hajotetulle Commedian Harmonists -yhtyeelle, jonka omiakin levyjä on julkaistu teknisesti putsattuina; heistä tehty elokuva oli 10 vuotta sitten meilläkin teatterilevytyksessä, DVD nettikaupoissa.
Suosittelen kaikkia mainittuja vappumusiikiksi sitten kun Schubertin kvartetit (yllättävätkin voimat levyttäneet) ja Straussin tanssiaismusiikki on taas koettu. Ja todetaan, että Spotify tarjoaa ihan kaikkea mainittua.
Musiikin tiet ovat oikulliset. Kun arvoisa blogisti muistelee lämpimästi Katarina Valentea, joka oli poikavuosien suosikki ja jonka kuvalla sai purukumipakkauksen keräilysarjavaihdossa kokonaista kolme Harry Belafontea tulee OK:lle mieleen öinen kohtaaminen erään itablokin suurkaupungin loistohotellin aulabaarissa .
VastaaPoistaTuolloin venäläismies, joka suuresti muistutti Nikita Storojevia (tosin hän saattoi olla myös Barseg Tumanyan –OK valehtelisi, jos väittäisi muistavansa) esitti aamulla kello kolme ilman säestystä aarian, joka jos ei ollut Prokofievin Sodasta ja rauhasta, ainakin kovasti sitä muistutti. Osasyynsä intoutumiseen oli epäilemattä nautitulla vodkalla, joka olisi riittänyt yhden puolijoukkueen uintharjoituksiin uimavedeksi. Erikoista oli, että yleisö, hotellille palailevat asukkaat, lauloi mukana ja taatusti nuotilleen.
http://www.youtube.com/watch?v=lfocIfw9ZQQ&feature=related
Valenten Valentino taisi olla aika tiuhaan "Lauantain toivottujen levyje" listalla, mutta sitten tulivat Paul Anka (Adam and Eve) ja Tommy Steel ja se oli siinä.
VastaaPoista"Kannat kattoon" ja sodankäynyt sukupolvi jäi kuuntelemaan Edith Piaf´n "Padam, Padam", jota mie tanssin ensirakkauteni kanssa foxtrottina.
Sitähän se oli, ranskalainen valssi.
Me astuimme risteysasemalta junaan (keisarillinen ravintolavaunu) ja löysimme itsemme Kulttuuritalolta kuuntelemasta ja kastomasta neekerijatsia (Count Basis, MJQ, Art Blakey, Duke Ellington).
Kiitti vaan, Einiö!
TÄSMALLISYYS
VastaaPoistaOlisiko mahdollista saada lisaa selvitysta tasta tasmallisyydesta? Siis kun Olavi Virta esittaa Olavi Virran tulkinnan jostain laulusta, niin
eiko se stemmaa Olavi Virran tulkintaan vaiko jonkun toisen tulkintaan?
"Iskelmiä pitäisi käsitellä yhdessä korkeimman lyriikan kanssa." Iskelmälyriikan korkea laatu on tärkeää, koska iskelmät tavoittavat niin suuren määrän kuulijoita. Valitettavasti vain nykyiskelmien lyriikka on järjestään surkeaa. Saksalaisia iskelmiä en tunne muuten kuin M.A. Nummisen kautta!
VastaaPoistaNäin pitää saksalaista musiikkia esittää, vaikka kyseessä onkin sudeettiorkesteri:
VastaaPoistahttp://kariav-annat.blogspot.com/2010/03/kaksi-mokkaa-kiitos.html
Miehekkäät, espanjaksi Argentinassa laulanut Pedro Vargas, ja brasileiro Francesco Alves lauloivat 40-luvulla ja ennen levylle tangoja. Pedro Vargas näkyi olleen samalla levyllä ja samassa kannessa Carlos Cardellin kanssa. Luulen, että naiset joko nirvahtivat hervanaan tai päinvastoin heidän äänensä edessä ja takana. Sotakin vei miehiä/miehet pois ja kaipuun kohteiksi.
VastaaPoistaMeillä oli suuri Olavi Virta, ja sarjaan sopiva, mutta paljon myöhempi Eino Gröhn. Korsikalainen Tino Rossi ja monta muuta pyrki kyllä aikanaan joukkoon, mutta välimerellisemmät paikkakuntia haikailevat laulelmat olivat italokaihoisat ”Lago Maggiore” ja ”Palaja nyt ihmeessä Sorrentoon!”
Minun kuin muulinajajan nykyinen besamemucho-ihastus on Cesária Évora, jonka äidinkieli on cabuverdianu, mutta joka laulaa portugaliksi, espanjaksi, ranskaksi ym , jos vielä jaksaa. Hän on sopivasti lämpimän karhea ja kaunisääninen, bu ka ne misti? Näissäkin konkursseissa, - ei kai haittaa, jos portugueesit jumaloivat häntä?
Miten se nyt vaan on niin, että eurooppalainen pop-musiikki on meillä ihan tuntematonta tuota eurovisiohöttöä lukuun ottamatta. Ennen sentään saksalainen ja italialainen ja vähän kreikkalainenkin tunnettiin, ja tuontisäännöstelyn tuoksinassa käännettiin suomeksi (nyt meni hermot tai poika varjoisalta...). M. A, N. on tehnyt löytöjä, mutta kuunnelkaas Saksan Nummista: you tubelta Max Raabe und sein Palatzorkester. Max osaa Amaliat, Besamet ja vaikka In einen kleinen Konditorei mehevästi, taitavasti sovitettuina, uusvanhoina stereoina. Ja sanoista saa selvän koulusaksan taidoillakin.
VastaaPoistaMinulla oli vinttikamarissa radio, jolla sai kuulumaan Radio Luxenburgin. Voi sitä riemua! Caterinaa en väsynyt kuuntelemasta, osaan muutamat laulut ulkoa vieläkin.
VastaaPoistaJK on kiinnittänyt huomionsa sävelpuhtauteen, itse muistan 50-luvun saksalaisista iskelmistä rytmin. Mikä kumma siinäkin oli, että kotimaiset laulelmat vaikuttivat kovin laahaavilta, vaikka olisi kuinka yritetty olla lattaria? Muilta osin olen aina ollut tyytyväinen kotimaiseen musiikkituotantoon.
Rytmi, josta meikäläiset bändit eivät myöskään koskaan ole saaneet kiinni, on kantrin potku. Kuunnelkaapa varsin youtubesta Johnny Cashin "Boy named Sue". Kannattaa vilkuilla basistin sormia, sieltä se potku lähtee.
Oikein hyvä, että edes joku yrittää pitää yllä saksalaisen kulttuurin hohdetta. Meillähän se on jäänyt täysin anglo-amerikkalaisuuden varjoon.
"Sotakamreeri"
Viime vuosikymmeninä olemme olleet muunmuassa R&B-irvikuvan* vyöryttämiä. Ei semmoisen markkinakoneiston jyryn yli kuulu vanhat laulut. Lauantain toivotut on juurikin se viimeinen linnake. Warumia tutkiskellessani yllätyin siitä, että Prahan ylioppilaasta oli peräti kolme eri filmatisointia.
VastaaPoista*perseenketkuttajahempukoilla ei ole mitään tekemistä oikean Rhythm & Bluesin kanssa.
Lale Andersen - Lili Marleen 1968
VastaaPoistayoutube.com/watch?v=Mp2qzmQBRGM
Curd Jürgens taisi ylläpitää jatkumoa jostakin tyylilajista muutaman vuosikymmenen:
Sechzig Jahre und kein bisschen weise,
aus gehabtem Schaden nichts gelernt.
Sechzig Jahre auf dem Weg zum Greise
und doch sechzig Jahr' entfernt.
Lisäksi mieleeni jäi voimakkaasti jo lapsena kappale elokuvasta Miracle of the White Stallions:
www.youtube.com/watch?v=486gvuLKb0s&feature=PlayList&p=6F77A068CC453471&index=19
Kohdasta 6.30.
Muistan Helsingin kaupunginteatterin lauluillan Berliini-kabareen 1990-luvun alkupuolella, jossa näitä vanhoja schlagereita esitettiin sellaisella intohimolla ja tunteella, jota olen harvoin kokenut. Päämuusikkona ihana Annamari Kähärä ja solisteina mm. taivaallinen Kristiina Elstenä. Jäi multa matkalaukku Berliiniin...
VastaaPoistaKyllä Caterina Valentea kovasti kuunneltiin 50-luvulla, kun hän esiintyi sekä yksinään että veljensä Silvio Francescon kanssa. Vaikka siis äitinsä oli oikeasti klovni, ”O mein Papa”n säe ”Und seine Augen wie Diamanten strahlen” jäi kertaheitolla päähän. Samoin vertaus Laila Kinnusen musiikilliseen taitoon osuu kohdalleen. Mielenkiintoista on, että Kinnusen repertoaariin kuuluivat blogistinkin mainitsemasta venäläisestä sota-ajan musiikista sellaiset kuin ”Eh, dorogi” (Tiet) sekä ”Ogonjok” (Yksi ainoa ikkuna), jotka molemmat kertoivat sotilaan kaipauksesta kotiin rakkaittensa luo, eivätkä uhonneet pätkääkään puna-armeijan mahtia. Siihen luokkaan kuuluivat ainakin ”Poljushka, polja”, joka tunnetaan meillä Kasakkapartiona, ja eritoten ”Svjashennaja voina” eli Pyhä sota, jota ei meillä ymmärrettävistä syistä ole paljon soitettu. CD-levyllä ”Pesni velikoi otetsestvennoi voini” (Suuren isänmaallisen sodan lauluja) on myös huumoriosastonsa: ”Davai, zakurim” (Vedetäänpä savut) ja ”Tak-tak-tak”, joka nimensä mukaisesti kertoo saksalaisten listimisestä konekiväärillä. Haastattelemani suomalaiset veteraanit kertoivat ehkä kuuluisimman laulun ”Tomnaja nots” (Tumma on yö) ylittäneen myös rintamalinjan sen jälkeen, kun se esitettiin elokuvassa ”Dva boitsa” (Kaksi taistelijaa) 1942.
VastaaPoistaKäsittääkseni saksalainen 30-luvun iskelmä ei sentään kokonaan häipynyt. Itsekin osaan edelleen ulkoa Tango Notturnon: ”Wie die Liebe wirklich ist, das könnt’ ich euch erzählen, denn ich kenne sie sehr gut. Ich weiss, dass sie schön ist, und weiss, wie Weh sie oft tut. (ja kun on kyse naisen laulusta): Ich hab’ manchen Mann geküsst, und hab ihn auch vergessen, bis einmal das Schicksal den richtigen Mann mir beschert.” Sodan jälkeen Aune Haarla käänsi Metro-tytöille mainion “Egon, Egon”-tangon, mutta joutui lieventämään alkuperäisessä kuvattua hillitöntä ryyppäämistä “Ich bin am Ende, mir zittern schon die Hände” kiltimpään suomalaiseen kutyymiin. Samoin kävi Taisto Tammen levyttämälle ”Unter den roten Laternen von Sant Pauli”, jossa alun perin kuvattu nainen oli maksullista lempeä tarjonnut ammattilainen – aivan samoin kuin ”Jääkärin morsiamen” Sabinan esikuva, libaulainen ilotyttö. Suomalaisesta varovaisuudesta kertoo, että kävin katsomassa tämän elokuvan sen vapauduttua sodanjälkeisestä kotimaisesta sensuurista vappuna 1987!
Yritän myös vaatimattomalta osaltani pitää saksalaista kulttuuria yllä, vaikka nuoriso ei halua sitä edes valinnaiseksi kielekseen kovin laajasti. Yksi muistikuva vaihto-oppilasajalta Hessenissä 1970: Löysin isäntäperheen hyllystä Nat King Colen kuuluisaksi tekemän ”Too young”-sävelmän nuotit vuodelta 1940. Kun se oli juuri lämmitetty Suomessa uudelleen, pidin alkuperäistä sävellysvuotta hirveän vanhana. Toinen juttu oli myös: amerikkalainen jazz tunki radioaalloilla Saksan ilmatilaan, vaikka häirintä tehokasta olikin.
JK: "Ja Tulisuudelma eli El Choclo (1903), joka tarkoittaa maissintähkää. "
VastaaPoistaMuistinvaraisesti: Tulisuudelma on käännös Kiss of Fire kappaleesta, joka on amerikkalaisten alunperin luvatta kopioima El Choclo. Oikeuttakin siitä käytiin.
El choclo sanakirjan mukaan tarkoittaa maissin tähkää. Tällaisessa kypsässä tähkässä on punertavia karvoja, minkä vuoksi miespuolinen punapää sai helposti lempinimekseen El Choclo, ja näin kävi naisten suosimalle Villoldon soittokaverille, joka lienee punatukkaisena vaikuttanut osaltaan laulun nimeen. Oman lisänsä antanee myös se, että arkikielessä maissintähkäksi kutsuttiin myös miehistä juhlakalua.