Taito

Kommentoijan kysymys, mikä on taiteen ja taidon raja, on tietysti maho. Ei siitä ole saatu koskaan selvää. Jo latinan kielessä ”ars” tarkoitti molempia.

Ihan riittävä vastaus olisi, että riippuu vallitsevasta mielipiteestä ja jossain määrin markkinoista. Muistan itsekin hämmästelleeni, että joku oli retuuttanut kaupunkiasuntoon maalta ruman tuolin ja kaikin puolin alkeellisen kaapin. Nykyisin ”talonpoikaiskustavilainen” kalusto maksaa vaikka mitä. Ne ovat kauniita.

Luullakseni lukija myöntää todeksi, että taitomiehen haapalankuista sommittelema savolais- tai hämäläisvene on ilo silmälle ja soutajalle. Muutama vuosikymmen sitten sellaiset poltettiin kokoissa, kun ensin alumiini ja sitten lasikuitu olivat osoittautuneet kaikin puolin paremmiksi raaka-aineiksi.

Sitra ja Tekes eivät varmaan ole sitä huomanneet, koska kukaan muukaan ei ole. Taiteen ja vaurautta tuottavan innovaatiotoiminnan yhteys on selvä. Luultavasti tukemalla taidetta voi lisätä sitä luovuutta, jota tarvitaan mutterien ja bittien maailmassa.

Suomen taiteen kultakausi ali Sibelius + Gallén-Kallela aina Leinoon asti yhdistetään tyhmissä kirjoissa sortovuosiin eli poliittiseen historiaan. Poliittinen historia ei korreloi siihen kehitykseen, joka vähentää kurjuutta ja lisää vaurautta ja hyvinvointia.

Suomessa osittain samojen perheiden vesat toteuttivat sekä taiteen, tieteen että teollisuuden nousun. Sibeliuksen veli oli ensimmäisiä asiallisesti koulutettuja lääkäreitämme ja vielä psykiatri, Lapinlahden hullujenhuoneen johtaja. Juhani Ahon veli puuhasin kasaan selluloosateollisuutta niin että Brofeldtit ja  heidän jälkeläisensä olivat vielä Kymi-Kymmene –yhtiön suuria osakkeenomistajia. J.H. Erkko tuhersi runoja ja velimies Eero perusti sanomalehden, joka ei jäänyt oloissamme vaatimattomaksi, nimittäin Helsingin Sanomat, aluksi nimellä Päivälehti.

Arkkitehtuuri on kallis harraste. Alvar Aalto osoittautui lahjakkaaksi ystävystymään teollisuuspiirien kanssa, ja eräät ihan villiintyivät (Gulllichsen).

Sama kehtiys näkyy ympäri maailman – ensin keksitään Goethe, sitten aniliinivärit. Ensin tuleva Jane Austen ja Brontën sisarukset, ja heti perässä rautatie. Jopa Neuvostoliitto tuotti viimeisen, avaruuteen kurottaneen kukoistuksensa aikana sellaisia nimiä kuin Solzhenitsyn ja Pasternak. Vastaavasti 20-luvun nousun yhteydessä kohosi runous, ja Ranskassa samoin. Englanti juhli voittoaan Espanjasta ja nousuaan suurvallaksi keksimällä Shakespearen, ja hollantilaisten Itä-Intian kauppakomppanian kukoistaessa Rembrandt ja kumppanit maalasivat hiki hatussa.

Tanska tuotti Kierkegaardin ja H.C. Andersenin aikaan useita korkeimman tason luonnontieteilijöitä, ja dynamiitille ja malmilla ja lukuisille hienilla keksinnöillä (Ericsson, AGA jne.) vaurastunut Ruotsi teki sen tempun, että näyttämöt jo vallanneen Ruotsin kuningaskunnan alamaisen H. Ibsenin rinnalle nousi Strindberg, jonka näytelmiä on siitä erin nähty koko maailman näyttämöillä.

Ilmiö on niin yleinen, että se heijastelee jopa Saksan talousihmeessä (Grass ja Böll) ja Japanissa (Tanizaki ja Kawabata sekä liuta heitäkin parempia, ei aivan yhtä kuuluisia kirjailijoita). Menestyvä suurvalta Itävalta-Unkari tuotti maailmansotaa kohti syöksyessään jugend-tyylin maalareineen ja aivan uudenlaisen musiikin (Mahler, Alban Berg) ja kirjallisuuden (Kafka, Musil).

Näin yksinkertaista se on. Taito voi lipssahtaa taiteeksi ja taide voi puhjeta yleiseksi luovuudeksi, ellei tekijöitä ajeta pokat kaulassa pellolle, maanpakoon (Picasso). Jopa elokuva eli Hollywood nousi suurteollisuuden kainalossa – puhe on ölljyteollisuudesta ja paikkakunnan kolmesta lentokonetehtaasta (Lockheed, douglas, Hughes Aircraft), ja siinä sivussa syntyi uudenlaista kirjallisuutta, kuten musta dekkari (Chandler) ja painettu elokuva (Disney, etenkin Carl Barksin Aku Ankat).

Suomi nousi ennen Nokiaa, 50-luvulta 60-luvun lopulle. Kauden kiteyttäjiä olivat sen ennakoinut Waltari, Väinö Linna ja modernistit, sekä Hannu Salama, jonka tuotannon huipun minun mielestäni katkaisi posttraumaattinen stressi 60-luvun loppuun / 70-luvun alkuun.