Laskeva säätykierto

”Luokkaretki” ei ole vuoristorata, jossa lopuksi tullaan samaan pisteeseen, josta aloitettiin.

Tässä on taas aihe, jota kirjoitan, vaikka tiedän siitä hyvin vähän.

Mieleeni tuli ehdottaa, että valtio ja kunnat ottaisivat ongelmallisen ”ulkoistamisen” rinnalle urakkapalkan ja purkaisivat virkahierarkiaa.

Tarkoitus ei ole ilveillä. Luultavasti kunnanjohtaja on parempi kunnanjohtaja kuin putkimies. Putkimiehenä kunnanjohtaja saattaisi aiheuttaa keskikokoisen ympäristökatastrofin.

Kun nyt laaditaan aiheellisesti leikkauslistoja, muistuttaisin että kuntien, valtion ja valtion laitosten tehtävissä on sekä hyödyllisiä että hyödyttömiä henkilöitä. ”Juustohöylä” karkottaa parhaan väen.

Säätykierrosta puhuttiin niin kauan kuin oli säädyt. Porvaristo ja talonpoikaisto olivat säätyjä, mutta toisaalta ”säätyläisinä” kohdeltiin myös poliisikamarilla erilaisia puoliherroja, jotka olivat vapaassa pudotuksessa, esimerkiksi ”viftillä”, kuten silloin sanottiin, tai ”deekiksellä”, kuten sitten sanottiin.

Ruotsin ja Saksan, mutta ennen kaikkea Venäjän mukaan tasavaltaan syntyi virkahierarkia ja sen rinnalle hyvin vaikeasti kuvailtavia arvoasteikkoja. Kansalaissotaan asti arvojärjestys eli rangijärjestys oli virallinen. Sotien välisenä aikana maassa ei ollut yhtään toimistopäällikköä eikä osastopäällikköä, jotka eivät olisi tienneet, kumpi heistä on suurempi herra.

Ei se ollut myöhemminkään helppoa. Oli hyvä tietää, millainen otus on yliopiston kanslisti ja millainen kansleri.

Osoittaisin sormella kollegoja, jotka eivät tietääkseni ole teettäneet opinnäytetöitä sinänsä helposta aiheesta – valtion virkojen tuottoisuudesta. Juristipiireissä elää käsitys, jonka mukaan alin tuomarinvirka senaatissa toi niin suuret tulot, että asianomainen saattoi ruveta katselemaan sopivaa kivitaloa ostettavakseen. Sitä vastoin Kyösti Kallion 1920-luvun periaatepäätöksen jälkeen alkoi olla selvää, että esimerkiksi professori saattoi lähteä vakuutusyhtiön leipiin.

Tämä kävisi opinnäytetyöstä, koska virkasivutulojen selvittäminen olisi riittävän vaivalloista, etenkin ajalta ennen tulo- ja omaisuusverolakia eli sotia. Merkintä verokirjassa tai ennakonpidätystodistus ovat selvää asiaa. Missä määrin asianajajat, lääkärit, insinöörit tai arkkitehdit käyttivät kassakoneena takataskuaan, sitä en tiedä, vaikka onhan asiasta arveluja.

Sotien jälkeen poliittinen simonia (virkojen järjesteleminen suosikeille) oli sääntö.  Esimerkiksi keskisuuren kaupungin verojohtajan virka edellytti demarien tai maalaisliiton jäsenyyttä. Opetusministeriön ja kouluhallituksen korkeat virat kuuluivat kokoomukselle.

Avoimesti poliittisesti täytettyjen virkojen ulkopuolella virkaikä määräsi niin että todistettavasti täysin kyvytönkin henkilö sai aikanaan hyvän viran. Juristien herrahissin pohjakerros oli asutushallitus. Sieltä aloitettiin, ellei ollut muutakaan mielessä. Asianajo oli täysin luvallinen sivutoimi. Esimerkiksi Turussa hovioikeuden esittelijät ajoivat asioita omassa hovioikeudessa. Kotikenttäetu kiistettiin kiivaasti, mutta kuka sitä olisi uskonut? Näiden ja päätoimisten asianajajien kesken vallitsi kylmä rauha, koska nuoret esittelijät eivät osanneet tai pystyneet hoitamaan rahakkaita toimeksiantoja.

Maailma muuttui perin pohjin noin 20 vuotta sitten. Onkohan edes valtiovarainministeriö huomannut, että perusrakenteeltaan tsaarillinen järjestelmämme on unohtunut purkaa? Yksityinen sektori on juuri tukehtumassa ylivoimaiseen tuloksen tavoitteluun. Mutta missä on laskeva säätykierto? Se nyt ei riitä syyksi potkujen antamiseen, että on tyhmä ja laiska. Mutta miksi ketään ei koskaan alenneta?

Siellä on tulppana vanha käsite ”saavutettu oikeus”, förvärvad rättighet. Valtion viroissa alentaminen oli mahdotonta. Nyt virkamieslainsäädäntö on muutettu. Saavutettujen oikeuksia ei ole enää olemassa.