Rehellisesksi tunnettu

Kari Häkämiehestä tuli mieleen Beethoven.

Huomasin tapahtuneen niin, että Karajanin Beethovenin sinfonioiden levytyksiin oli iskenyt homesieni. Vika on luultavasti alapohjan kostumisen. Kun vertailin Spotifystä, Furtwängler ja tietenkin Bruno Walter eli paljon vanhemmat esitykset tuntuivat raikkailta. Karajan on kuin 1960-luvun Mercedes – kaikin puolin kaunis ja ihailtava, kunhan saa tyytyä katselemaan eikä tarvitse käyttää.

Huokeaan eli kai sponsoroituun hintaan verkosta voi ostaa joukon Beeethovenin sinfonioiden äänityksiä, joissa Esa-Pekka Salonen pelaa Los Angeles Philharmonicsia vastaan ja suorittaa läpijuoksun jo ensimmäisen osan alussa. Sen jälkeen vastustava joukkue on täysin kaapelimestarin armoilla.

Näitä kokemuksia tulee. Muistan vieläkin, miten aioin asentaa sohvaani turvavyöt, kun puoliksi sattumalta kuulin Harnoncourtin levytyksen Mozartin pikku-g-molli-sinfoniasta nro 25. Mieleen nousi etsimättä runoilijan huudahdus ”eikä siellä vintillä vitkasteltu – siellä oli repäsevä meininki”.

Salosen tulkinnoissa ei ole ainuttakaan säveltä tai sointua, joka ei pitäisi paikkaansa. Kuulija, joka oikeastaan perustellusti luuli tunteneensa teokset hyvinkin, kokee mystisen valaistumisen: ai, näinhän tämä tietysti meneekin! Siis sama tunne kuin Rubinsteinin (useimmissa) Chopin-tulkinnoissa. Sanoakseni asian tieteellisesti: muusikko on saavuttanut spiritualistisen yhteyden kuolleisiin, ja väkevät voimat virtaavat hänen kauttaan.

Tätä monet käkeävät – mediasta tulee meedio.

Rehelliseksikin sanottu Häkämies on julkaissut salapoliisiromaanin. Hän on tiettävästi läpitte tyhmä mies ja olisi ollut sikäli juuri oikealla paikalla korkeassa valtion virassa, ellei virallinen syyttäjä olisi sotkenut hänen uraansa.

Lehtihaastattelussa Häkämies tähdensi, että pienen kaupungin valtuusto on ihan samanlainen kuin EU-parlamentti ja ilmeisesti samanlainen kuin Suomen valtioneuvosto. Tutun oloisia ihmisiä, tavallisia asioita.

Tämä terävä huomio herättää meetafyysisen kysymyksen: voiko ihminen edes periaatteessa käsittää, että hän on kerta kaikkiaan joutunut itseään fiksumpaan seuraan?

Minulla on melkein aina ollut joku kaveri, joka on sanonut vallan kamareihin astuttaessa, että ole sinä sitten hiljaa, kun et näistä asioista mitään ymmärrä.

Esa-Pekka Salosen kanssa joimme silloin tällöin kahvia Brentwoodissa sen kirjakaupan terassilla (kunnon kaupungeissa saa kirjakaupasta espressoa). Muutaman kerran oli joomiehenä Hynninen tai joku. Salonen selitti, jonkin Lutoslawskin 4. sinfonian yksityiskohtia.

Luulen että Häkämies olisi sanonut:”Niin mutta Kotkan Työväen Palloilijat...”

Hiukan samanlaisela terassilla eli kioskin edessä Kauhavalla kuuntelin pikkupoikana, kun yksi juoppo selitti toisille kuulleensa Ameriikassa oikein kramohvoonin levyltä, kuinka Se Karuuso laulaa – ja näytti vielä, laulamalla. Yksimielisen käsityksen mukaan se laulu ei ollut paljon mistään kotoisin, minkä kunniaksi sekoitettiin lisää suuvetta (Illodin) pilsneriin pöhnääntymistarkoituksessa. Olisikohan tämä kertoja ollut Roomion Veikko? Tästä en ole varma, mutta viisas mies kuitenkin.

Olen kieltämättä kulkenut itsekin huoruuden ja hulluuden pesissä, kuten Brysselin parlamentissa. Mielestäni asioiden ja niiden käsittelijöiden tasoero suomalaiseen valtuustoon verrattuna oli suuri. Sattui sen kerran olemaan puhe asioista, joista ymmärsin.

Olen lukenut, että Goncourtien piiri (Zola, Maupassant, Turgenev jne.), Bloomsburyn piiri (Keynes, Virginia Woolf, T.S. Eliot ym.) ja New Yorkin Algonquin-hotellin kirjallisuusjengi (Dorothy Parker, Edmund Wilson jne.) ja vastaavat yleensä lukitsivat paikalliset häkämiehet miestenhuoneen koppiin. Paljon on virtsaa virrannut sen jälkeen.