Tuomarin riippumatto

Virkatuomarit ja osa lakimieskunnasta korostavat tuomarin riippumattomuutta. Asia on muuttumassa vakavaksi kahdesta syystä.

Riippumattomuutta korostavat ovat tosissaan. Jokin osa kansasta on sitä mieltä, että riippumatomuus tarkoittaa vastuuttomuutta ja lisää mielivaltaa.

Tuomarit ovat olleet vanhastan riippumattomia. Sen tunnusti jopa Kustaa II Adolf 1600-luvulla ilmoittaessaan hovioikeudelle leikkauttavansa herroilta hovioikeudenneuvoksila korvat päästä ja naulauttamalla ne sopivaan paikkaan nähtäväksi – jos tuomarit aikova jatkossa tuomita muka lain eikä ”meidän korkean tahtomme mukaan”.

Tiettävästi Turun, sitten Vaasan, Viipurin, Helsingin ja Lapin hovioikeudet ovat painanet nämä sanat sydämeensä. Korkeinta oikeutta ei tarvitse edes epäillä. Se oli vuoteen 1918 Keisarillisen Suomen senaatin oikeusosasto, jonka ei tiedetä aiheuttaneen esimiehelleen pettymyksiä.

Kaupunkituomarit valitsi kaupunki, ja maalaistuomari oli urakoitsija, joka ansaitsi erittäin hyvin sinänsä rutiinimaisten joskin välillä mutkikkaiden kiinteistöasioiden hoitamisesta.

Demokratiavajetta ei ole havaittu siksi, että hallinto-oikeudet käsitetään vastoi lakia hallinnon ylläpitäjiksi, ja yleisillä tuomoistuimilla ei toisaalta ole yleensä käsiteltävänään tärkeitä asioita.

Riippumattomuuden korostaminen, josa on puhuttu paljon tässäkin blogissa, on kahtalaista. Liturginen puhe sallitaan, kunhan mitään todellista ei saada aikaan. Nyt ehkä EU painostaa Suomea tehokkaammin siihen suuntaan, joka on jo toteutettu ylimmissä oikeusasteissa irrottamalla ne palkkaluokista ja sangen pitkälle muiden viranomaisten harjoittamasta valvonnasta.

Mieleeni ei tule yhtää suomalaista eikä äkkiä liioin ulkomaalaisia jännitysromaaneja, joissa päähenkilö eli sankari olisi tuomari.

Tämä on tärkeä asia. Tuomari on rikosasioissa eli jännitysromaanien alueella täydellisesti syyttäjän ja poliisien keräämän aineiston armoilla, ja joitakin muutoksia aheutuu syytetylle mieleiseen suuntaan, jos tuo aineisto ei ole riittävää ja syytetyn puolustus hoidetaan pätevästi.

Rikoskuvitelmien, siis romaanien ja filmien, sankari on syyttäjä tai poliisi. Suomen kielen ”salapoliisi” viittasi yksityisetsivään, jollaisella ei ole mitään valtuuksia. Ammattikunnalla ei liioin ole koskaan ollut mitään merkitystä, ottamatta lukuun suuria amerikkalaisia yrityksiä, jotka ovat etsineet kommunisteja, ay-aktiiveja ja vastaavia.

Toistin eräässä kirjassani 1980-luvulla roomalaisten filosofien kysymyksen: kuka valvoisi valvojia. Tuohon kysymykseen vastataan: toiset valvojat (tuomarit), ja se edellyttää ratkaisujen uskottavaa ja ymmärrettävää perustelemista.

Epäedullisten seuraamusten aiheuttaminen tuomarille virheellisen ratkaisun vuoksi on vieras ajatus – siten on toimittu 1930-luvulla kahdessa eurooppalaisessa valtiossa.

Tuomareiden kierrättäminen ei ole niin mahdoton ajatus kuin tuomarit väittävät. Alioikeuksissa järjestelmää toimii jollain tavoin Yhdysvalloissa. En osaa perustella, miksi hovioikeuden tai korkeimman oikeuden tuomari ei siirtyisi liikejuristiksi tai asianajajaksi. Yliopistoihin he eivät siirry, koska käytännössä juuri kellään ei ole pätevyyttä.

Jotkut vastustavat tuomareiden toimimista välimiehinä jyrkästi. Entä jos tuomari siirtyisi asianajotoimiston siipien suojaan hoitamaan pelkästään välimiestehtäviä? Muutkin kuin G. Möller olisivat siinä tehtävässä erittäin hyviä.

Kukaties riippumattomuuden yksi vaara on tuomarikunta itse – tuomioistuin on eräänlainen luostari, ja ainakin kosketukset tavallisiin ihmisiin ja normaaliin elämään jäävät monilta viitteelisiksi.