Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
Sivun näyttöjä yhteensä
7. elokuuta 2010
Pelko
Luen jostain – ”Karhuun” kaivattiin vahvoja, sitkeitä ja pelkääviä miehiä.
Jarkko Sipilä, poliisin erikoisosastosta.
Usein mainitaan tai kirjoitetaan poliisikouluun (sillä on nyt virallisesti eri nimi) päässeistä ja niistä, jotka eivät ole päässeet. Opetin joskus komisariokurssilla ja kuulin keskusteluissa juuri tällaista.
Rambot hylättiin ensimmäisten joukossa. Kiitettävä mielenkiinto esimerkiksi järeäkaliiperisia ampuma-aseita kohtaan oli niin pitkä miinus, että se jo melkein ratkaisi hakijan kohtalon.
Vanhemmisa sotamuistelmissa ja romaaneissa esiintyy kliseenä kohtaus, jossa joku paskamainen esimies kysyy:”Pelkäättekö”. Ellei siihen vastannut, että ei sinne päinkään, tuli tupen rapinat.
En tiedä, onko tuon vakiokuvion takana totuutta. Uskoisin mieluummin esimerkiksi lentäjiä, jotka majailivat samoissa korsuissa kuin esimerkiksi Juutilainen. Riittääkö vihjaus? Väitän välittäväni tässä ensi käden tietoa. Toiset ammattilaiset nimittäin perustelivat lentomestarin ylivoimaisuutta muun muassa varovaisuudella. ”Illulla oli silmät niskassa.” ”Hänen päänsä pyöri kuin pöllöllä.” ”Hän huomasi aina vaaran ensimmäisenä.”
Pelon tai oikeastaan säikähtämisen aiheuttama adrenaliiniryöppy on hyvä selitys äkillisiin saavutuksiin. Mutta väkivallan ympärillä liikkuvan, siis esimerkiksi sotilaan tai poliisin, pelokkuus on merkki järkevyydestä ja vihje kyvystä arvioida riskejä.
Tärkeää ei ole upota komeasti liput liehuen eikä myöskään tehdä sankaritekoja, vaan toteuttaa itse asettamansa tai annettu tehtävä.
Näyttämisen halu ja alttius maineen houkutuksille ovat ongelmia. Tunnen koko joukon ihmisiä, joita heidän kollegansa pitävä vaarattomina, koska he vaikuttavat hajamielisiltä, jopa hölmöiltä. Miesjoukoissa, aivan yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta, käytetään niin paljon aikaa rituaalissiin voiman ja alamaisuuden osoituksiin ja itsekehuun, etteivät monet opi edes usean kokemuksen jälkeen huomaamaan, että tämä hölmönä pidetty poistui paikalta mukanaan muiden lompakot ja kivekset.
Lakimiespiireissä, joista minulle on kertynyt kokemusta, olen aina silloin tällöin onnistunut tunnistamaan nämä eleettömät ihmiset. Tilanteesta riippuen heidän kaltaistensa puoleen kannattaa kääntyä, koska vaikeakin asia saattaa tulla hoidetuksi ilman minkäänlaista kuviokelluntaa, nopeasti ja suhteellisen halvalla. Jos kysymyksessä on vastapuoli, ”vihollinen”, on aihetta olla erikoisen tarkkana.
Media esittelee mielellään ”tähtijuristeja”, joilla on tapana joutua konkurssiin tai vankilaan tai molempiin. Todellisen tähtijuristin tuntee siitä, että häntä ei tunne. Asianomaisella saattaa olla kyky muuttua niin seinäpaperin väriseksi, ettei häntä erota taustasta ennen kuin hän ratkaisevalla hetkellä liikahtaa, ja kaikki muut paikalla olijat keksivät, että tuossahan meillä on se sopiva mies.
Liike-elämässä ja hallinnossa käytetään myös juuri samoja keinoja, joilla taskuvarkaat menestyvät etenkin näin kesäisin. Esimerkiksi hiukan harmillinen mutta sinänsä vaarattoman tuntuinen hölöttäjä tai jaarittelija voi olla ihminen, joka osaa puhua toisen puuduksiin puhdistaakseen hänet siinä sivusa arvoesineistä.
Koska asia on arkaluonteinen ja harvoin käsitylty, puhun vertauskuvin. En tietenkään vihjaile, että virkamiehet varastelisivat rannekelloja tai lompakoita, mutta olen nähnyt riittävän usein, miten tällainen tyhjäntoimittajaksi arveltu suupaltti saa kuin saakin tietoonsa esimerkiksi huolellisesti varjeltuja salaisuuksia, esimerkiksi edessä olevista yritysostoista. Taitavimmat tekevät sen selittämällä asian todellisen laidan tuntevalle jotain aivan utopistista tarinaa ja seuraamalla toisen silmiä ja kasvoja.
Television poliisisarjoissakin opetetaan, että ihmisen kasvoilla on noin sata lihasta ja että ilmeistä voi siis suhteellisen helposti lukea tiedon siitä, mitä ei sanottu, esimerkiksi sen, että puhuteltu tietää totuuden ja rauhoittui ja pitkästyi heti kuultuaan muka totena väärän tiedon. Ja tämähän riittää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tällaista itsensä likoon panemista on saatukin odotella. Päivittäiset bloggaukset ovat jutustelua niistä ja näistä siinä toivossa että kommentaattorit paljastaisivat tietojansa. Mutta pilkottaako Kemppisen kainalon alta jonkin muun häntä? Joku kummallinen kieroilun maku näissä liian usien on.
VastaaPoistaMiltei ainoa muistikuva omalta palvelusajaltani on kun kokelaana Säkylässä tarkastin alokkaiden putsaamia kiväärejä. Näen vieläkin yhden pienikokoisen pojan kalpean ja säikähtäneen ilmeen pitelemässä vapisevin käsin asetta edessäni. Se riitti.
VastaaPoistaLuulin hänen pelkäävän minun ilmettäni, mutta
Gustav Hägglund on kirjoittanut olevansa kiitollinen sille joka on keksinyt kauluksessa pidettävät arvomerkit. Niillä on kuulemma helppo suomalaista johtaa.
Suosittelen itsekutakin katsomaan, varmaan Yle:n Areenasta löytyy, eilen tv1:n näyttämän päätösjakson ranskalaisesta Kongojoki- dokumentista. Siinä eräs heimokenraali lukee sanasta sanaan Raamatusta pelonhallintaan sopivia jakeita, silloin kun pitää tappaa satoja vihollisia.
En perusta teologiasta, mutta Raamattuun luotin, on myös Mauno Koivisto kirjoittanut sotakokemuksistaan. Suomen Pankissa ollessaan hän paikkautti rintamalla povitaskussa hiirenkorvalle kuluneen Raamattunsa.
Pelkoa on niin monenlaista. Toiset pelko saa toimintakyvyttömiksi ja toiset suorastaan terästäytyvät.
VastaaPoistaTunnen tyypin joka "onnistuneen keikan jälkeen ei puhu mitään". (Ennen keikkaa hän ei tosin ole puhunut senkään vertaa.) Ammattilainen.
VastaaPoistaLiikenteessä pelolla taitaa olla oma merkityksensa. Tapasin äsken rekkamiehen, joka kertoi aina pelanneensä sivutieltä autollaan eteen hyppäävää kansalaista. Niin, ei sellainen 60 tonnia pysahdy tai hiljennä aivan heti.
VastaaPoistaItse pelkään liikenteessä. En uskalla ajaa lahellä edellistä enkä vaihtaa kaistaa sujuvasti ilman kaiken maailman tarkistuksia peileistä ynnä muualta. Pelkään sitä (harvinaista) kertaa, jolloin minä tai lähimmäinen tekee raskaan virheen. Siitäkin pitäisi selviytyä. -- Toistaiseksi ok, ensimmäiset 50 vuotta on mennyt ilman yhtään kolaria tai ruttua.
Ajan vuodessa kohtuullisen paljon, 35-50.000 km.
Lujaa uskallan ajaa vain kun on tilaa. Esim. Erzgebirgebahnalla (uusi kolmikaistainen) normaaliliikenteessä 170/180 km/h ei tunnu liian hurjalta, mutta jos liikennetiheys kasvaa alan jäädä muiden hurjien jalkoihin ja pitää vaihtaa sivummalle ajelemaan.
Istuin kerran kyydissä kun vaimon ajama auto lähti takatalven sohjossa viettämään kapealla tiellä kohtaamistilanteessa liian reunaan siirtymisen seurauksena metsähallituksen maille.
VastaaPoistaMuistan kuin eilisen päivän parin vuosikymmenen takaisen tilanteen kuinka komensin vaimoa irrottamaan otteen ratista, kun näin, että vääntöä ratissa on liikaa naisen voimille ja tartuin itse rattiin ja voimat äärimmilleen pinnistäen estin etupyöriä menemästä linkkuun ja autoa kaatumasta ojan pohjalle katolleen.Se mikä tilanteessa ihmetytti oli ajan hidastumisen tuntu. Olo muuttui kuin hidastetuksi filmiksi, tuntui, että aikaa operoida on vaikka kuinka paljon, vaikka sekunneissa tilanne oli ohi. Tiellä pysyttiin.Takapenkillä oli kaksi pientä lasta.
Pelko tuli jälkeen päin.
Ad Toipila: - olet oikeassa. Ja maailma on sillä tavalla julma, että kukaan ei tiedä itsestään etukäteen tätä asiaa. Olen tavannut joskus sankarillisen perheenäidin - siviilissä koreilematon ja tuiki tavallinen ihminen - joka alkoi äkkitilanteessa (lapsi roskiksen kannelta turvalleen ja pää auki) alkoi toimia kuin ambulanssilääkäri. Tunnen pari karskia miestä, jotka menevät täysin vetämättömiksi vaaratilanteessa.
VastaaPoistaKaikkein ikävintä - kertoivat alan miehet - kuukausi tai vuosia esim. jalkaväkitaisteluissa pärjännyt ihminen saattoi kaikkien yllätykseksi kirjaimellisesti jähmettyä kauhusta ikään kuin ihminen ei kestäisi määräänsä enempää. Ehkä ei kestäkään.
Yllättävistä paikoista voi löytää kertomuksia maailmankuuluista taiteilijoista, joita vaivaa paniikinomainen ramppikauhu niin että jonkun pitä heittää heidät näyttämölle.
Kiinnostava on sekin pelon voittamisen tapa, jota kuulin joskus kerrottavan kilpajuoksija Voitto Hellstenistä. Hän ylsi ylimaallisiin suorituksiin, jos joku onnistui suututtamaan hänet raivotilaan juuri ennen starttia. Joukkueessa olikin sitten joku ammattitaitoinen vittuilija, joka voi ottaa osan ansiota Hellstenin 1956 olympialaisten käsittämättömästä suorituksesta.
Tuo voi olla sukua menneisyyden kikalle - nyrkkeilijä pantiin nuuhkimaan ammoniakkia ennen erän alkamista.
Anekdoottiaineistosta jäi käteen, että eleetön operaattori voi olla vaarallinen, mutta hölmähtävät hölöttäjäkin voi puhdistaa taskut. Varokaa siis tyhjyyttä sekä silmissä että puheissa.
VastaaPoistaTuo oli mielenkiintoinen havainto Kemppiseltä. Olen ollut itse muutamassa veretseisauttavassa tilanteessa ja huomannut muuttuvani itselleni vieraaksi, rationaalisesti toimivaksi hengissäsäilymiskoneeksi. Jälkeenpäin olen saanut vain ihastella ominaisuutta melkein toivoen uutta tilaisuutta sen kokemiseen. Triviaalein niistä oli ehkä lääkärin antama kuolemantuomio yli 15 vuotta sitten, jonka täytänttöönpanosta ei ole tänäkään päivänä mitään havaintoa. Tyydyttävin oli ehkä lentokentän taksijonossa melkein parimetrisen matkalaukkukasan päältä alas päälleen syöksyvä lapsi, jonka tempaisin ohikulkeissani pystyasentoon niin vaistomaisesti, ettei sitä voi ymmärtää. Turha ehkä mainita, ettei lapsen järkyttynyt isä saanut edes kiitoksen sanaa suustaan.
VastaaPoistaHei, anonyymi ajelija. Tuo ajan pidentyminen on tuttua minullekin. Noin kymmenesosasekunti tuntuu puolelta tunnilta. Siinä ehtii hyvin miettiä vakuutukset ja sen, kelle asiasta pitäisi ilmoittaa. Olen kokenut sen jo kolmesti ja aina olen ollut yhtä hämmästynyt. Lääkärini sanoi, ettei se voi olla totta ja että olen nähnyt unta.
VastaaPoista"Sotakamreeri"
Itse olen ollut kyydissä rinnettä alas pyörivässä autossa.
VastaaPoistaJälkeen päin tuntui että siinä olisi ollut hyvinkin aikaa sen ohella että antoi ohjeita kavereille, veistellä vaikka shakkinappulat.
Yhden vekaran tempaisin pois junan alta.
Äiti oli huolissaan revinkö hupparin.
Tunnen tyypin jolla keikkojensa jälkeen
VastaaPoistaoli kanttia kertoa enemmän tai vähemmän julkisesti
että rahaa on mutta mitään ei voi tuoda
maahan kun kaikki kyylätään niin tarkkaan.
Lehdistä saattoi tarkistaa kuinka monesta
sadasta oli kyse.
Kai se on niin, että pelko on hyvästä: se pitää meidät hengissä, mutta pientä armoitettua joukkoa se ei lamaanutta vaan saa pelosta huolimatta toimimaan tehokaasti. Tuosta porukasta kannattaa värvätä Karhu-ryhmän jäsenet sekä armeijan erikoisjoukot. Toisaalta sodassa pieni hullunrohkeus ei haittaa, jos tehtävä tulee täytetyksi (esim. Sven Dufva). Paha vaan, etä tämä porukka on lyhytkäyttöisempään kuin esinmainittu, mutta sodassahan haaskaantuu muutenkin kaikkea.
VastaaPoistaHaudoin kommentoimista vähän turhan pitkään, joten tämän blogin aktiivilukijat tuskin tulevat kiinnittäneeksi huomiota tähän vaatimattomaan keskustelunlisään.
VastaaPoistaTietääkseni ainakin palo- ja pelastusopistossa sekä puolustusvoimien henkilövalinnoissa (kadettikouluvaiheessa ehkä?) on käytössä PFR -persoonallisuustesti. Ihmettelisin, ellei PFR olisi käytössä myös poliisiammattikorkeakoulun valinnoissa. Samaa testiä on kokeiltu myös opettajankoulutuslaitoksessa (mielestäni aika hyvin tuloksin). Sivumennen sanoen psykologi Tuula Laes väitteli muutama vuosi sitten aiheenaan PFR-testin käyttö opettajaksi koulutettavien valinnoissa.
PFR on yksi suosituimmista persoonallisuustesteistä. ks. http://www.sigmaassessmentsystems.com/assessments/prf.asp
Testasin itseni PFR:llä pari vuotta sitten (tai testin valvoi ja tulokset laski kollegani). Ilmeni, että minulla oli tuolloin kohtuullisen suuri järjestäytyneiden ympäristöjen tarve ja keskimääräistä pienempi riskinottohalu. Jatkuvasti kiistellään, missä määrin testin mittaavat piirteet ovat pysyviä. On aika vahvaa näyttöä siitä, että mm. aggressiivisuus olisi suhteellisen pysyvä persoonallisuuden piirre. Muistettava kuitenkin on, että nuoren henkilön mittaamisessa on omat ongelmansa persoonallisuuden keskeneräisyyden vuoksi. Niin, ja kyllä tiedän hyvin että me olemme kaikki tavalla tai toisella keskeneräisiä.
Kun PFR -tuloksia on vertailtu eri ammattiryhmien välillä, on havaittu että lähetyssaarnaajakandidaatit poikkeavat aika suuresti muista. Riskinottohalu/ tai -hakuisuus, on lähetyssaarnaajilla aivan eri luokkaa kuin esimerkiksi kadeteilla. tässä ei tietenkään oteta mitään kantaa syy-seuraussuhteeseen - eli, onko ammatinvalinta seurausta persoonallisuudesta vai onko ammatinvalinta muokannut persoonallisuutta.