Prosessioikeutta aikuisille ja edistyneille

Kansakoulumme lukukausi on taas täydessä vauhdissa. Puhe on eräistä todistamiskielloista. Poliisi ei saa hankkia todisteita rosvoa vastaan aivan miten tahansa. Joskus, hyvin harvoin, käy niinkin, että rosvo pääsee vapaaksi, koska tuomioistuin ei ota todisteita vastaan.

Ulkomailta (televisiosta) joku saattaa muistaa oikeustapauksen ”Miranda”. Mistä on kysymys?

Katsoin levyltä TV-sarjan Paljatavat valheet alkujaksoja, ja ymmärsin vasta nyt, mistä on oikeastan kysymys.

Rikostutkinnassa ja oikeudenkäynnissä on kaikenlaisia rajoituksia. Dr. Lightman ei niistä välitä, vaan kaivaa totuuden esiin huiputtamalla todistajia, valehtelemalla heille, tukeutumalla asiakirjoihin, joista epäillyt eivät tiedä mitään. Pilottijaksossa hän valehteli kuulusteltavalla, että rikoksesta epäilty koulutoveri oli hirttäytynyt selliinsa. Ei hän mitään hirttäytynyt ollut.

Kysymyksessä on siis osa kansanliikettä liian rajoittavina ja rikollisia (tarkoittaa rikoksesta epäiltyjä) suosivan (paapovan) politiikan tuloksena. Katsoja tuntee tyydytystä, kun oikeus toteutuu, vaikka se toteutusi likaisin keinoin.

Minusta tuntuu samalta. Sarja on hyvin tehty. Mutta ajatus on vaarallinen.

”Miranda” on yleisen naureskelun kohde – viihteessä pldättävän poliisin syytetylle latelema luettelo tämän oikeuksista. Nimi on peräisin vuoden 1966 oikeustapauksesta. Ei se oikeuksien luetteleminenkaan mene todellisuudessa samalla tavalla kuin viihteessä.

Todellisuudessa Mirandan takana on sarja ennakkotapauksia 1930-luvulta asti. Niitä oli rakennettava tuomioistuimissa, koska Yhdysvalloissa on 51 rikoslakia, yksi kullekin osavaltiolle ja yksi Washingtonin kaupungin alueelle (D.C.). Alkujaan liittovaltion poliisin FBI:n toimivalta oli tarkoin rajoitettu. Poliisin toiminnassa vallitsi eräänlainen itsehallinto. Asian kääntöpuoli oli laittomuus. Jos jossain sattui olemaan televisiostakin tuttu sikaniskasheriffi, hänelle ei kyllä helpolla mahtanut mitään. Ja tämä sheriffi saattoi pahimmassa tapauksessa viis veisata lain kielloista ja käskyistä.

Oikeuskäytännön tarkoituksena oli estää tunnustukseen kiduttaminen eli ns. kolmannen asteen kuulustelu. Se oli aikoinaan eli ennen sotia hyvinkin tavallista. Syytettyä hakattiin, kunnes hän tunnusti, ja juttu oli muka sillä selvitetty.

Yhdysvaltain Korkein oikeus alkoi asettaa rajoja kieltämällä ottamasta huomioon kidutettuna kerrottua ja lopulta mm. laittomassa kotietsinnässä löydettyä; poliiseilla oli joskus tapana viedä tuliaseita epäiltyjen koteihin ja ”löytää” ne sitten sopivasti sieltä.

Tässä on puhe oikeista ihmisoikeuksista. Pari kollegaa on viime aikoina muotoillut sanottavansa julkisuudessa varomattomasti. Itse olen tässä blogissa väittänyt vastustavani ihmisoikeuksia.

Tarkoitamme kaikki, ettei julistusten antamisella päästä pitkälle. Poliisi vastustaa rikollisuutta, selvähän se – mutta mitä se tekee asian hyväksi? Ainakaan rikosten selvittäminen rikollisin keinoin ei edistä asioita. Ihmisoikeuksien toteutuminen on tärkeämpää kuin ihmisoikeuksista saarnaaminen.

Sinänsä tärkeitä oikeustapauksia tärkeämpää on rakentaa oikeusturvan takeita. Tätä meillä on tehty, paljon. Esimerkkejä ovat syytetyn puolustusta edistävät säännöt, maksuttomasta oikeudenkäynnistä alkaen. Esimerkkejä ovat virkamiehet, joiden tehtävä on valvoa esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien toteutumista. Esimerkki on myös enemmistön etuja valvova kuluttaja-asiamies tai tietosuojavaltuutettu.

(Kuva Bartolus de Saxoferrato, Oikeudenkäynnistä.)