Sipilä ja Takamäki II

Sipilän kirjat ovat totisia ja käsittelevät ikäviä asioita. Kehaisisin mielellän kirjoittajaa siitä, että hän ei lankea lainkaan eksistentiaalisiin pohdintoihin. Ehkä hänellä ei ole sellaisiin taipumuksia tai kykyjä; tällainen on kuitenkin lukijalle huojentavaa. Hän on tehnyt alan kokeiluja mm. mielikuvitushenkilö Joutsamon ajatuksia kuvaillessaan, mutta heittänyt sikseen.

Ammattimiehen tunnistaa rajoituksistaan. Sipilän tunnistaa siitä, ettei hän kuvittele hetkeäkään olevansa mikään Simenon. Hän ei luo tarttuvia tunnelmia, mielentiloja, maisemia, aikakausia, olemisen tapoja, unohtumattomia henkilöhahmoja. Sipilän tyylilaji on kuivakiskoisuus, kun taas Simenonin Maigret-romaaneissa rikos ja sen selvittäminen tahtovat välillä unohtua, ja lukijakin lumoutuu taidosta, jonka estetiikan teoria kohotti aikoinaan korkealle: löytää arkisesta ja tutusta epätavallista ja ihmeellistä.

Tarkoitan siis sitä ilmiötä, jonka vuoksi esimerkiksi Chaplin on suuri taiteilija – hänen sankarinsa kamppailee juuri samojen joutavanpäiväisyyksien kanssa kuin me kaikki muutkin, mutta tekee sen unohtumattomasti. Kun Chaplin ”Diktaattorissa” siirtyi osittain asiaan, hän menetti heti lumonsa, eikä tavoittanut sitä enää myöhemmissä elokuvissaan.

Laurel ja Hardy ylsivät parhaissa filmeissään (Musicbox, Helpmate, Big Business) niin suurenmoiseen yleisinhimillisyyteen, ettei sille voi muuta kuin nauraa, vaikka olisi Canteerburyn arkkipiispa. En muista sellaista elokuva, mutta nimeksi sopisi esimerkiksi ”Taistelu silityslautaa vastaan”; siinä miehet ovat kuin mestauslavalla. Pää putoaa, tai hattu.

Kukaties lukijaa häiritsee, että Sipilä on ottanut niin korostetusti välimatkaa pohjoismaisten dekkareiden ja amerikkalaisten sarjojen kliseisiin. Tavallaan hän tulee lähestyneeksi brittien tapoja. Päähenkilö ei näet ole lainkaan mielenkiintoinen. Rikoskomisario Takamäki on perusjätkä Leppävaarasta. Häntä ei vaivaa tarve vitsailla, juopotella, vokotella naisia. Hänellä ei ole mitään merkittävää lomakkeen kohtaan ”Muuta”.

Tietenkin hän vihaa poliisijohtoa, mutta kuka ei vihaisi? Luonnollisesti hänen voimilleen käyvät sisäministeriön pukumiehet, jotka tehtailevat käytännössä toteuttamiskelvottomia määräyksiä, mutta tämähän on pelkkää biologiaa. Valtionsyyttäjät ja valtakunnansyyttäjä toimivat vaikeuttaakseen rehellisen poliisin työtä. Kuka ei tätä tietäisi? Tuomioistuimiin komisario ja hänen kirjoittajansa suhtautuvat oudon kunnioittavasti, vaikka jonain päivänä Sipilä vielä kirjoittaa, että hovioikeus on verrattavissa lähinnä siihen muoviseen rumpuun, jolla lottonumerot arvotaan. Itse asiassa hyvin painavaa tuomareiden kritiikkiä on ”Kylmä jälki”, vaikka siinä kuvattu korkeimman oikeuden presidentti mielipiteineen on vaikeasti uskottava.

Sipilä tulee kertoneeksi kokeneena oikeustoimittajana lukijalle senkin, miten ihminen voi päätyä niin epätoivoiseen ja inhottavaan ammattiin kuin väkivaltarikosten tutkijaksi. Ainoa oikea vastaus on tietenkin: sattumalta. Tosin eräänalinen lajinvalinta karsii ne henkilöt, jotka eivät pysty syömään hampurilaista tutkiessaan värivalokuvia hiiltyneistä tai vedessä turvonneista ruumiista. Useimmat oppivat.

Väkivaltapuolen tutkijat ovat hyvin harvoin herttaisia ihmisiä. Enimmäkseen he ovat vielä eläkeläisinä lievästi katkeroituneita, asiallisesti käyttäytyviä ihmisiä, jotka ovat onnellisimmillaan, jos saavat katsoa jääkiekkoa televisiosta tai ratkoa ristisanatehtäviä parvekkeella.

Kun juttu menee oikeuteen, poliisi on kadonnut kuvasta. Ehkä joku joutuu todistamaan, mutta se menee melkein aina rutiinilla. Asianajaja sitä vastoin joutuu myymään itseään tuomioistuimelle ja päämiehelleen ja lisäksi osoittamaan, että syyttäjä on höhlä. Systemaattisesti ammatti on lähelle seksipalvelujen tarjontaa. Myydään kalliilla mielikuvia, jotka ovat oikeastaan ostajan omia.

Kommenttina viime päviein ”hyvä, Suomi” –keskusteluun – Jarkko Sipilän kirjat osoittavat, miten tämä paskamainen maa on niin hyvä paikka asua, ja miksi meiltä tulee kovasti vähän aidosti kiinnostavia ihmisiä tai todella toimivia tuotteita.

Vertauskohtana mieleen tuleva ruotsalainen Leif G.W. Persson, joka kriminlogina ja tutkijana vihaa aidosti poliiseja ja juristeja, tulee samalla kuvanneeksi ruotsalaisen lipevyyden ja epäluotettavuuden, joka on tehnyt heistä jo yli sadan vuoden ajan maanmainioita kauppamiehiä ja erilaisten innovaatioiden toteuttajia dynamiitista ja automaattimajakoista nettipalveluihin, prinsessoihin ja piraattipuolueisiin.