Tieraivo

Minulta kysyttiin, miksi muutoin järkevät ja syyntakeiset ihmiset käyttäytyvät joskus päättömästi liikenteessä ja markettien parkkipaikoilla. Sanoin etten tiedä.

Jos jätämme nyt syrjään 18-25 –vuotiaat, jotka ovat tietääkseni kautta aikojen kosineet kuolemaa pariutumistarkoituksissa, vastaan ensin, että asiaa syvällisesti tutkinut professori Geert Hofstaede laati kansalliskulttuureja tutkiessaan epävarmuuden sietämistä koskevan listan, jonka kärkitiloilla on muuten Ruotsi.

Huonoimmat eli viimeiset olivat – Kreikka ja Portugali. Luen Hofstaedea siten, että epävarmuuden peittämiseksi noudatetaan tai keksitään vaikka miten hulluja tai rikollisia ”sääntöjä”, joita noudatetaan seurauksista välittämättä.

Kolmas on Guatemala, ja kärkitiloilla on myös Belgia.

Käsitän että esimerkiksi lento-onnettomuudet (joista Malcoilm Gladwell kirjoittaa hyvin) ovat viestintä- eivätkä tekniikkaongelmia. Ihmiset eivät osaa puhua. Pilotti ja perämies kiemurtelevat keskusteluissaan. Lentäjät ja lennonjohto eivät saa tarkoitustaan läpi.

Gladwellin esimerkki eräästä kohtalokkaasta onnettomuudesta lähellä New Yorkia on lentokoneen hylyn mustasta laatikosta – viimeinen viesti:”Suunta...Korkeus... Totanoin, polttoainekin vähissä...” Polttoaine loppui kymmenen sekuntia myöhemmin, ja kone oli sijoitettu lähestyvien letkan hännille, koska etelä-amerikkalaiset lentäjät eivät olleet käyttäneet taikasanaa ”hätä” (emergency) ja arastelivat NYK:in tunnetusti härskiä lennonjohtoa. Kirjoittajan mielestä onnettomuus olisi vältetty, jos lentäjä olisi sanonut: ”Jätkä (hey, buddy), hätä, polttoaine loppuu nyt.”

Tiettävästi lentoyhtiöiden koulutuksessa opetetaan nykyisin, ettei edes alaisen (perämiehen) pidä muotoilla sanottavaansa kapteenille:”Asiahan ei tietenkään minulle kuulu, mutta kannattaisikohan tuota pilvenpiirtäjää väistää?”

Vastaukseni kysymykseen liikennegangsterismista on kommunikaation deprivaatio, suomeksi viestintätyhjiö.

Tunsin paniikin oireita 15 vuotta sitten ryhtyessäni opettelematta ajamaan Los Angelesissa ruuhka-aikana (mailin matkalla motarilla 32 kaistan yli vasemmalle). Tutustuin ihmisiin, jotka eivät lainkaan ajaneet moottoritiellä, vaikka katuverkkoa käyttäen 10 mailin matkaan menee 10 kertaa enemmän aikaa.

On ollut sellaista puhetta, että kruisailtaisiin Normandiassa ja Pariisissa heinäkuussa. Olen kysynyt veljeäni kaveriksi, koska ajan pahassakin liikenteessä, jos kakkoskuski istuu vieressä kartta polvilla. ”Yksisuuntainen... Poliisi... Aja sataa... Tuosta liikenteenjakajan yli ja pensasaidan läpi niin ehdimme laivaan...”

Minä: ”Laske sinä – neljäs liittymä oikealle. Jos menee pitkäksi, joudumme käymään sadan kilometrin päässä kääntymässä.”

Suomen ilmavoimien pommikoneissa kuski oli jokin kersantin retku ja tähtäri upseeri ja koneen päällikkö. Tiedän kahdeksan sota-ajan kohtalokasta lento-onnettomuutta, joissa ohjaaja oli maan taitavimpia ja hänen elämänsä viimeinen repliikki alkoi:”Minä näytän, miten tämä tehdään.”

Tulikomentoa ei annettu näin:”Voisittekohan mitenkään harkita pientä taistelutoimenpidettä...”, vaan ”TMP TMP TMP kaikilla putkilla”.

Jos autonkuljettaja on autoradion armoilla, hänen kognitionsa kytkeytyy ennen pitkää ”matelijan aivoille”. Limbinen järjestelmä hallitsee (huulien lipominen, seksuaalinen kiihtymys, taisteluhormonit). Aivokuori eli cortex ei ole käytössä.

Ihmisen auto-autopilotti on sama kuin kottaraisen. Tieraivo on miljoonan vuoden perintöä. Yliovoimaisesti paras turva sitä vastaan on ottaa anoppi kyytiin, etupenkille. Tiede ei tunne tapausta, jossa tuossa tilanteessa olisi tapahtunut liikenneonnettomuus. (Oma anoppini viihtyy takapenkillä.)