Puuroa ilmalla

Olin erikoislaatuisen maalainen ja päätynyt tilapäistyöhön kustannusliikkeeseen, joka oli ollut vuosikymmeniä Boreniuksen konttorin asiakas. Pelkille yliopplaille järjestyi työtä, eikä hanketta haitannut kiinnike eli eräänlainen nepotismi. Tämä oli hyvänlaatuista nepotismia, koska nuorta väkeä tuli ja meni, eikä siitä pidetty erikoisemmin lukua.

Luulen että naishenkilö, josta sitten 1960-luvulla tuli vaimoni, oli päätynyt samaa tietä hankkimaan ansioita konttorityöstä tietosanakirjan toimituksesta.

Nepotismista kävi sekin, että osasi pukeutua, käyttäytyä ja puhua ihmisiksi. Työhönotto ei ollut varsinaisesti prosessi. Muistaakseni vaimoni palkkasi L. Arvi P. Poijärvi ulsteria riisuessaan. Hän oli riuska mies liikkeissään.

Olin alempaa keskiluokkaa – sitä suurta joukkoa, joka oli juuri ponnistamassa keskiluokkaan. Isältäni puuttui keskiluokkaisuuden sinetti, joka olisi ollut kunniallinen virka, esimerkiksi oppikoulun opettaja. Asianajaja ei ollut kunniallinen ammatti.

Tuleva vaimoni oli ylempää keskiluokkaa tai ehkä yläluokkaa, professorin tytär, jonka mielestä oli selvää, että heillä oli ollut äiti kotona ja lisäksi keittäjä ja sisäkkö. Epäilen vakavasti, että sisäköllä oli musta työasu ja se sellainen hassu tärkätty kapine hiuksissa. Kysymyksessä ei ollut vanha kulttuurisuku, mutta maan noin kymmenen kouluttava kirurgia pitivät itseään ylhäisinä ihmisinä, kuten ilmeni keskustelussa vilahtelevista nimistäkin, Brofeldt, Palmen, Ollonqvist, Krogius.

Olimme varmaan naimisissa, kun keksin kysyä, miten vaimoni oli ylimalkaan tullut katsoneeksi minuun kahdesti.

Vastaus oli: äidin tekemät voileivät.

Normaali lounas oli kaurapuuro Liukon baarissa, myyjättären mukaan maidolla, voilla tai ilmalla. Viimeksi mainittu oli siis kaurapuuroa au naturel.

Painoin silloin armeijasta tultuani 57 kiloa, ja pituutta oli 180. Ehkä sen takia, ehkä muuten vain minulla oli omat voileivät isän vanhassa salkussa, jossa oli muutoin Kivimäen – Ylöstalon Siviilioikeuden oppikirja.

Näky oli siis huvittava. Omat voileivät oli duunarin merkki. Työpaikkaruokailua ei ollut keksitty ja työpaikkajuopottelu oli vain alan miesten harraste.

Olen joskus hämmästynyt, kun olen kysymyksen johdosta joutunut sanomaan, että olin tosiaan 22-vuotiaana valmis oik. kandi, armeija käyty, ollut koko opiskeluajan töissä, puolitoista vuotta kahdeksasta neljään Mainos-TV:ssä, ja lisäksi oli vaimo ja lapsi.

Asia on näet niin, että sain kaiken tarjottimella eteeni, koska olin syntynyt -44 ja mennyt vielä kuusivuotiaana kouluun. Hyvät opettajat, oppikoulussa uusi koulutalo ja erittäin hyviä, nuoria opettajia, perässä koko ajan suuret ikäluokat, joista siis suurin oli -47 syntyneet. Yliopistolla vanhan ajan helppo meininki mutta mainiot tilat (Porthania) ja kohtuulliset ryhmäkoot, ja kaikille järjestyi heti työpaikka.

Isälläni oli ollut sama veikkausvoitto, koska hän on synyt 1921 ja oli tosi opiskelun aloittaessaan seitsemän vuoden armeijasta olosta huolimatta aika nuori, 23. Ikäluokka oli pieni; Helsingissä oli tavallisinta mennä töihin asutushallitukseen miettimään lupaavaa työpaikkaa.

Tuollaisissa oloissa oppi väkisin sosiaaliseksi ja sai samalla pelisilmää.

Tämä muistelma liittyy usein toistamaani teesiin, ettei ihmisen tarvitse olla lahjakas. Täytyy vain syntyä oikeaan aikaan. Partioleireiltä tutuista Vaasan Metsänkävijöiden Risto Bonosta, joka kuoli juuri, tuli rakennusfirman johtaja, ja Pentti Kivisestä Tukon johtaja ja poliitikko – mutta kuulemma tämä radion uusi Kivinen (s. 1961) on Pentin veljenpoikia eli vaasalaisen asianajaja Rento Kivisen pojanpoika. Näin se juuri menee.