Mitä laiminlyödä

Kommentoin itse kirjoittamaani. – On vaikea päättää, mihin kohtaan tietojaan olisi perusteltua jättää ammottavia aukkoja. Olen tuntenut ensyklopedisteja, joista jotkut ovat tietoisestikin yrittäneet sivistyä. Mielestäni sesllainen on nolostuttavan lapsellista.

Toisaalta taas olen onnitellut itseäni kaksin käsin siitä, että tullessani TKK:lle määräaikaiseksi professoriksi kerran, luultavasti 1999, kertasin pitkän matematiikan lukion kurssin, tein hiukan harjoitustehtäviä ja yritin selvittää itselleni, mitä kaikkea on diskreetti matematiikka.

Teoreettisessa filosofiassa minua hämmensi koululaisena Saarnion ”Mitä tiedämme äärettömästä”. En oikein ymmärtänyt, mistä siinä oli oikeastaan kysymys. Mutta opettelin sitten jotain predikaattilogiikasta ja muistan sen huimaavan tunteen, kun olin lukenut huolellisesti Wittgensteinin Tractatuksen alusta loppuun, kahdella kielellä, ja tunsin sivistyneeni huimasti, vaikka en ollut ymmärtänyt mitään.

Mietin mielessäni kannattaako esseitä kirjoittaa. Olisiko Orwell ainoa, jonka esseet ovat olleet yli puoli vuosisataa myynnissä? En todellakaan ole mikään Orwell, mutta kun aloin laskea sormillani, kirjoista jotka ovat saaneet minut todella innostumaan viimeisten kymmenen – kahdenkymmenen vuoden aikana yllättävän monet kuuluvat kirjastluokkaan esseistiikka. Calvinon”Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle” innosti enemmän kuin mikään hänen romaaneistaan. Sama kokemus on Kunderasta. ”Romaanin taide” oli kuohuttavampi kuin ”Olemisen sietämätön keveys”. Jos joutuisin nimeämään vain osan Camus’n tuotantoa teille, lapset, sanoisin luultavasti ”Maanpako ja valtakunta” kirahtaen, että esseitä ja kirjoituksia olisi pitänyt suomentaa enemmän, kuin ”Putoaminen”, jonka luen viime vuosisadan tärkeimpiin romaaneihin.

Ja omat keppihevoseni, Frans G. Bengtsson, Chesterton, Charles Lamb. Plutarkhos (esseet eli Moralia) (puoli-ilmainen Kindle-versio)(en ymmärrä enää näin hyvää kreikkaa).

Kun katselen Amazonin tilejäni selvittääkseni, mihin olen tärvännyt rahani, aika paljon siellä on kansantajuistavaa esseistiikkaa tyyppiä Philip Ball tai Richard Dawkins. Huomatkaa, lapset, että tämä on merkittävä ja häpeällinen tunnustus vanhalta mieheltä, joka lukee jatkuvasti myös ns. tutkimuskirjallisuutta.

Silti olen periaatteessa sitä mieltä, että klassikot kannattaa jättää lukematta. Käytin kerran pari kuukautta Heideggerin lukemiseen ja jouduin tekemään itselleni kortiston lukemattomista olemassaoloon liittyvistä saksan sanoista. Nyt sanoisin että melkein mikä tahansa filosofian historia olisi antanut saman tai enemmän puolessa tunnissa.

Klassikoissa on näet se, että se minkä ymmärtää esimerkiksi Spinozasta tai Tuomas Akvinolaisesta, on melkein varmasti väärin ymmärretty. Käsitteen käsittäminen edellyttäisi vuosien perehtymistä kontekstiin eli aikakauden kielimaailmaan. Olen tehnyt sen vain siviilioikeudessa ja eräillä historian alueella hankkiakseni akateemisia meriittejä. (Nuo ansiot eivät ole olleet turhia, koska olen elättänyt itseni ja perheeni sillä kurin; itsenäistä arvoa niillä ei ole.)

Jos julkaisisin esseekirjan eli kirjan, voisin mukailla teokselle nimen H. Bloomilta – ”Väärinymmärtämisen kartasto”. Kehottaisin lukijoita ymmärtämään parhaansa mukaan lukemansa väärin, koska se on arvokkaampaa kuin kirjoittajan luulotellun tarkoituksen tajuaminen.

Vanha ystäväni Kierkegaard taisi kerran kirjoittaa wittgensteinilaisittain, että virheellisten tulosten esittäminen on kuitenkin arvokkaampaa kuin vaikeneminen eli esittämättä jättäminen.

Jottette luulisi minun ilvehtivän, annan esimerkin: Montaigne. On palkitsevaa lukea nämä kaksi nyt suomeksi tarjolla olevaa nidettä esseitä (ja hypätä yli se pitkä lorotus, joka ei ole kovin hyvä). Näin kehotan tietäen, ettei Montaignen 1500-luvun lopulta esittämiä suoria sitaatteja ja näkymättömiä viittauksia antiikin jätkiin, kuten Plutarkhokseen ja Senecaan, voi ymmärtää. Lisäksi tiedän, mainittuja tutkiskeltuani ja luettuani kommentaareja, että Montaigne itse ymmärsi nämä ihailemansa esikuvat peräti väärin.

Sellaista on kirjallisuus.