Kulttuuripakina eli koseria

Lieneekö kulttuuripakina enää hengissä? Pakinoitsijan titteli tuo mieleen vain Bisquitin, joka on hyvä kirjailija. Kolumnistit, joita on hyviä, ottavat kirjoittaakseen kiinnostaviksi arvelluista tapahtumista ja ovat yleensä jotain mieltä.

Kulttuuripakinalla tarkoitan lyhyttä esseetä, jossa sana ”pakina” viittaa huvittavuuteen. Ne olivat ennen yleisiäkin. Suomen mestari oli Guss Mattson (1873-1914), oma ihanteeni, jolta kähvelsin otsikonkin, kun kirjoitin sanomalehteen (I dag – Tänään maanantaina). Eino Leino ei ollut pakinoitsijana niin hyvä kuin väitetään. Pentti Saarikoski oli nimimerkillään Nenä lähellä tätä, mutta Bisquitin edeltäjä eli kiinnostuneempi omista kielellisistä kyvyistään kuin lukijoiden huvittamisesta.

Vanhastsa pakinasta ”Suomentaja” olen osannut vuosikymmeniä muutamia pätkiä ulkoa, mutta vasta nyt löysin sen painettuna. Siteeraan lyhennellen.

” = = = En ole milloinkaan tavannut ketään suomentajaa. Tiedän sen aivan varmasti, sillä olisin heti tuntenut hänet hänen kielenkäytöstään.
Suomentajiemme murre on pääpiirteiltään suomenkielen kaltaista. Se muistutttaa suomea juuri samalla hämärällä ja hermostuneella tavalla kuin vironkieli. Juukselöikaja – se on niin lähellä, niin lähellä, mutta sittenkin kiusoittavan verhottua.
Samanlaista on suomentajan kieli. Juuri kun luulee ymmärtävänsä mitä lause tarkoittaa, se yhtäkkiä peittyy kummallisiin usviin.
’Hän oli niin säälittävä sen tavan vuoksi kuin hän käsitti asemansa ihmisten joukossa, kun vieras tahto oli määrännyt hänen kohtalonsa.’
Sanat ovat suomea, mutta mikä epävarma tunne valtaakaan lukijan. Hän tuntee olevansa suomentajien maailmassa, missä on salaisena sääntönä, että sanojen tulee kätkeä ajatukset.
Toivon että joskus tapaisin suomentajan.
Hän tervehtisi minua (jos olisin nainen) sanoilla:’Hyvää päivää, arvossapidetty markiisittareni’ tai (jos olisin mies): ’Hyvää päivää, herraseni.’
Onko kukaan milloinkaan sanonut teille herraseni? Jos on, niin se oli suomentaja.
Hän jatkaisi:’ Auki jätetystä veräjästä sattumalta puutarhaan puikahtaneiden hanhi-uskalikkojen hätisteleminen...’
’Kuinka?’ kysyisin minä.
’Tunnettte puutteeni viattomassa uteliaisuudessa’, hymyilisi suomentaja.
’Eikö teillä – ole tulkkia mukana?’ kysyisin arasti.
’Ka, oletinpa teidän tarkoittaneen Evelina tytärtäni, joka ollen jalosukuisen Fevershamin markiisin Suffolkin kreivikunnassa järjestämänsä juhlan aikana lausuman toivomuksen mukaan nyttemmin varakreivin sihteerinä...’
’Miksi tulette tänne?’ huutaisin minä. ’Menkää pois!’
’Se on hieno näyte uskollisuudesta, ja ilmauksena sen syystä pidä Charlesin menettelyä tämän jättäessä hevosen erään miekkosen haltuun, joka...’
= = =
Kun suomentaja sanoo pikkupojalleen: ’Nyt mennään kävelemään.’ Niin poika lausuu:’ Iloitsen siitä, isäni.’
Olisi hauska tietää, voivatko opettajat jo kouluajalla erottaa tulevat suomentajat muista lapsista. Jos opettaja välitunnilla kuulee jonkin lapsen sanovan:
’Ah, kelpo Arbuthnot serkkuni, lienet jo toipilas!’ Niin hän ei voi olla aavistamatta, että hänen edessään on tuleva suomentaja.”

Kirjoittaja oli Kersti Bergroth (18867-1975) ja vuosi 1928 (Suuri Pakinakirja, 1959). Tapasin hänet pari kertaa. Kerran hän oli ollut stalinistien jyllätessä Kirjailijaliiton kokouksessa ja säteili: ”Oo – se oli hurmaavaa! Siellä oli pitkästä aikaa taas niin intresantteja bolschewiikkeja!”

Bergorth kirjoitti valtavan tuotannon, josta kai parhaiten muistetaan tyttökirjat nimimerkillä Mary Marck. Valitettavasti tietooni ei ole tullut, miksi hän ajautui 1929 avioeroon Alex Matsonin kanssa, joka puolestaan oli Tuomas Anhavan ohella vahvimmin suoraan kirjailijoihin vaikuttanut teoreetikko maassamme.