Juutalainen Singer

Kirjoitin 1.1.2007 Isaac Bashevis Singerin ristiriitaisuudesta, hänen rumasta toiminnastaan ja ainakin Yhdysvalloissa edelleen käydystä keskustelusta, oliko tämä nobelisti todellisuudessa enkeli vai paholainen.

Vastaus on helppo: on.

Tänään haluan kytkeä häntä juutalaisuuteen, joka herätti teissä mielenkiintoa. Varmaan löytyisi parempiakin esimerkkejä, mutta en pidä paremmista esimerkeistä. En halua myöskään itse näyttää esimerkkiä. Huonommista esimerkeistä haluan mainita kaikki muut kuuluisat juutalaistaustaiset amerikkalaiskirjailijat, sellaiset kuin vaikkapa Saul Bellow ja Philip Roth. USA:ssa syntynyt juutalainen poikkeaa paljossa niistä, jotka Singerin tapaan jättivät kotikontunsa ja (Singer) hylkäsivät vaimonsa ja lapsena muuttaakseen Uuteen maailmaan. Singerin vaimo ja lapsi matkustivat Moskovaan, mikä kertoo aika paljon, ja siirtyivät Israeliin ja elivät siellä onnellisina, kunnes kuolivat.

Singerin tuotanto on valtava yleiskatsaus Euroopan juutalaisuuteen, etenkin puolalaiseen versioon, mutta muuhunkin. Se on valtava yleiskatsaus USA:n siirtolaisjuutalaisuuteen, kaikista yhteiskunnan kerroksista.

Se on niin hyvä ja suosittelemisen arvoinen siksi, että se on faktapohjaltaan täysin epäluotettava. Se nimittäin on kirjalllisuutta.

Juutalaisten perinteinen, ainutlaatuinen lukutaito ja oppineisuus voi olla sen selitys, että he ovat vielä viheliäisempiä kirjalisuuden lukijoita kuin suomalaiset kansakoulunopettajat. He unohtavat yhtä mittaa, että se oli historiatiede, jonka tehtäväksi kerran määriteltiin kertoa, ”millainen maailma oikeasti oli”. Kaunokirjallisuus on pelkkää puijausta. Sangen usein kirjoittaja yrittää vaivihkaa asettua asiantuntijaksi, varsinkin ellei hänellä ole siihen edellytyksiä. Sangen usein hän koettaa laatia edustavia kuvia muista, vaikka hän todellisuudessa keksii säälittäviä selityksiä omille heikkkouksilleen.

”Moskatin suku” on se Singerin romaani, jota suosittelen, jos arvelette jaksavanne lukea yhden, paksun. En suosittele kartano-sarjaa enkä esimerkiksi ”Orjaa”. ”Shosha” on erittäin hieno mutta niin raju tuhoutumiskertomus, että neuvon varovaisuuteen.

Helpointi on ottaa jompikumpi laaja novellikokoelma, vanhasta maasta tai uudesta maailmasta. Vaikka vastustaisitte novelleja omantunnon syistä, tulette yllättymään. En yhtään ihmettele, että Singer suhtautui kalseasti Thomas Manniin mutta ihaili ja piti mestareinaan Maupassantia ja Tshehovia. Vähällä paljon, pohjattoman syvää ja vihlovan dramaattista.

Minäkin melkein kadehdin niitä teistä, joilla on vielä edessä tämä herkkukateria kaikille aisteille. Itse en ehkä osaa suhtautua Singeriin aivan mutkattomasti, koska suomensin hänen kirjoistaan monta, viisi tai kymmenen (Tammen keltainen kirjasto). Kiitos kysymästä, vaikeaa oli, varisinkin kun en osaa jiddishiä ja Singer kirjoitti tuolla kielellä ja rinnan englanniksi ja tutkijat ovat lähes yksimielisiä suurista tyylieroista. Jiddish on kuulemma Singerin kynästä valuessaan löysänlaista ja välillä outoakin. Hänen englantinsa uskomattoman kirkasta ja helppoa. Sellaiselle lukijalle, joka aikoo repäistä ja opetella lukemaan englanninkielistä proosaa (kova tehtävä sinänsä) ehdotan juuri Singeriä tai Hemingwayta ja varoitan ankarasti Faulknerista ja itse asiassa useimmista klassikoista.

Etenkin britit tuntuvat noudattaneen sääntöä: miksi ilmaista asia selvästi, kun sen voi tehdä niin ihanan mutikkaasti?

Singerin suuri suosio kristittyjen lukijoiden keskuudessa ja pieni juutalaisten joukossa johtuu siitä, että hänellä on ilmeinen tarve kuvailla kummallisuuksia, etenkin eroottisia. Hän oli viehättynyt sekaannuksista sukupuolissa (”Yentl”) ja Uskonnollisista huijareista (”Lublinin taikuri”), varsinkin jos näistä tuli fanaatikkoja tai muuten hämmstyttävän pyhiä henkilöitä.

Televisiohaastattelussa hän vastasi kysymykseen:”Kyllä... uskon yliluonnollisiin ilmiöihin – mutta ei niissä ole mitään yliluonnollista... Jumala on olemassa, jos häneen vainuskoo.”