Sivun näyttöjä yhteensä

10. toukokuuta 2010

Coca-cola ja sinfoniaorkesteri




Visu lukija älyää olla uskomatta kaikkea mitä tarjoillaan totuutena, kuten tätä.

Luin muutamankin artikkelin teollisten ruokien maistelijoista. Ammatti kuuluu olevan vaativa ja edellyttävän pitkää koulutusta. Tuloksena voi olla jokin Heinzin ketsuppi, jolla on murhaavan korkea markkinaosuus, vaikkei itse aineessa ole mitään, mitä kilpailijat eivät tietäisi.

Olin iloinen, kun televisiouutiset esittelivät muuatta asiaa pääuutisaiheena, aineistona tässä blogissa ylistämäni saksalainen Warenteststiftung eli kuluttajantutkimuslaitos ja sen testitoiminta. Ja jatkuvasti haluan suosittaa suomalaista Kuluttaja-lehteä. Uudessa numerossa mainitaan, että moottorikäyttöisen ruohonleikkurin päästöt ja meluhaitat ovat samaa luokkaa tai korkeammat kuin henkilöauton.

Nimittäin tuotevertailu saattaa olla tavattoman paljon vaikeampaa kuin puusta katsoen luulisi. Kaikki te olette kuulleet, että Alkon ammattimaistajat eivät välttämättä erota sokkotestissä kalleinta Bras Armé –luokan konjakkia yhden täplän Jallusta, joka lienee maustettua tikkuviinaa. (Tiedän ettei selluloosaspriitä enää myydä Alkosta, mutta termi on jäänyt.) Muistaakseni eräässä testissä Afri-Cola niminen juoma arvioitiin kolajuomista parhaaksi, joka tapauksessa paremmaksi kuin Cokis ja Pepsi.

Epäilen että sokkotesti on epäluotettava muuallakin kuin farmakologiassa, jossa on nyt vaikeuksia, kun lumelääkkeiden (plasebojen) on osoitettu vaikuttavan verrokkiryhmiin. Jos ihminen luulee saavansa esimerkiksi särkylääkettä, vaikka saakin kalkkitabletin, aivojen sähkökemia alkaa säteillä.

Sitä asiaa ei liene virallisesti testattu, mutta ainakin Haanpäällä ja Boccacciolla on tarina, jonka vitsi on sama – irstas isäntä ei erota sokkotestissä eli pimeässä riihessä omaa emäntäänsä piiasta...

En siis pidä sokkotestiä ratkaisevana ja huomautan myös, että so what – oman vaimon lihapullat tai nuoruusvuodet mieleen tuova juuritaikinalimppu maistuvat subjektiivisesti ihanilta, ja Pihlajaveden muikku on hekumallista, vaikka olisi todellisuudessa toiselta puolen Suomea. So what.

Amerikassa käytetään japanilaista lainasanaa umami, joka olisi makuelämyksen viides komponentti – suomentaisin vallattomasti ”lihallisuus”. Se on se jokin, joka maistuu hyvältä lihaliemessä. Ihmisen tunnistamat maut ovat suolainen, makea, hapan, karvas ja umami. Nille on kullekin reseptorit.

Umami on siis viides maku, ”proteiinin maku”, joka tuntuu muun muassa soijakastikkeessa, kalakastikkeessa (anjovis), parmesan-juustossa ja kypsissä tomaateissa. Taustalla on glutamaatti, tässä tapauksessa luonnollisena. Natriumglutamaatti on tietenkin ”makua parantava” lisäaine, jonka epäterveellisyydestä kiistellään.

Olkaa vapaasti eri mieltä kolajuomista. En minäkään harrasta niitä, vaan juon yleensä raanavettä. Toisaalta rohkenen olla sitä mieltä, että mäkkärin pekonipurilainen ja Cokis vai onko se nyt pepsi on sopiva päivän pääateria kerran pari kuukaudessa ja paljon mainettaan parempaa ravintona.

En ole innostunut ketsupista ja kaipaan sinappia vain joulukinkun kanssa. Ja näin olemme palanneet Wienin filharmonikkoihin ja korkeaan runouteen.

Näille on yhteistä tasapaino tai harmonia sanan ei-musiikillisessa merkityksessä tai sekoitus (blend). The New Yorker, josta olen nyt ottanut vaikutteita, antaa mallin vertaukseen: jos minä soitan pianolla Beethovenin ysin finaalin teema (An die Freude) ja sitten A. Rubinstein soittaa saman samalla pianolla, sävelet, tempo, äänenvoimakkuus ja jopa kosketus saattavat olla huomattavan samanlaiset, mutta ”esitykset” ovat valovuosien päässä toisistaan, koska Rubinstein – ja kaikki mestaripianistit – osaavat tasapainottaa, sävyttää ja värittää soinnin tavalla, josta harrastelijan on turha edes uneksia.

Wallace Stevensiä ei voi ymmärtää, kuten ei liioin Poundin Cantos-kokoelmaa, koska kielikuvat ovat niin yksityisiä. Silti Stevens on tehonnut miljoonaan lukijaan, kun taas Poundin myöhäisrunoudesta vilpittömästi innostuneita ei ole helppo löytää. Samalla tavoin orkesteri soi käsittämättömän hyvin mutta eri tavoin hyvin eri kapellimestareilla ja eri teoksissa.

17 kommenttia:

  1. K:
    ... Toisaalta rohkenen olla sitä mieltä, että mäkkärin pekonipurilainen ja Cokis vai onko se nyt pepsi on sopiva päivän pääateria kerran pari kuukaudessa ja paljon mainettaan parempaa ravintona.
    tästä juuri ajauduinkin sopivasti irl- keskusteluihin mäkkärin omistajan kanssa koirani kakattua samalle seudulle, missä tään kaverin yrityksen tontti sijaitsee. Esitän, a) mäkkäri saastuttaa ympärivuorokautisesti ainakin parin neliökilometrin alueella, yrityksen white trash -asiakaskunta kun ei noin 99,9-prosenttisesti vaivaudu toimittamaan jätöksiään roska-astioihin - ja yhteiskunta maksaa viulut ei ku siis siivouksen;
    b) myös noppatelineiden kanssa dB:t aivan omaa luokkaansa - äänisaasteen tuottaminen seudulla 24 h on kuin olisi jotenkin itseisarvoista: tyhjät pakoputket + parituhatwattiset pääteasteet takakontissa, jolloin itse peltiloota on kovaääninen ja sen sisällä on hiljaisempaa kuin ulkopuolella.

    c) tuote on kaiken kestävän talouden ja toimintafilosofian vastainen: "sama paska eri paketissa."
    d) Kauppalehdestä lukemani uutinen roskaruokaketjun rankoista talousvaikeuksista ei juuri itkettänyt: näyttää että yöluukulla jonot eivät ole menneiden vuosien pituustasoa.
    [lisää ...ps. Hesen kasvisburilainen, ok.]

    A. Rubinstein soittaa saman samalla pianolla, sävelet, tempo, äänenvoimakkuus ja jopa kosketus saattavat olla huomattavan samanlaiset, mutta ”esitykset” ovat valovuosien päässä toisistaan, koska Rubinstein – ja kaikki mestaripianistit – osaavat tasapainottaa, sävyttää ja värittää soinnin tavalla, josta harrastelijan on turha edes uneksia.
    varsinaisestihan tämä ero näkyy kun leiskautetaan näytölle soinnin ylä-äänisävelsarjat (eihän se siis mitään näkymätöntä oo). mestari ottaa sointinsa mistä tahansa rakkineesta, se on hänen luova henkensä joka siinä soi; voimme nähdä kenties soiton tatshin ym. mutta se on vain erikoislaatuisuuden ulkoinen ilmennys.
    ko. uniikin soittajamestarin kohdalla olisi muuten relevanttia puhua ennen muuta Chopinista,
    mielestäni.
    pätee yleisemmin: mm. myös blueskitaristien kohdalla sama vertailu mahdollinen.

    VastaaPoista
  2. Ad -rh_: - samaa mieltä, tunnustuksin, etten tiedä mitään hampurilaiskojuista arkipäivän lounasajan ulkopuolella.

    Musiikista satutit sanasi taitavasti. Joku viisas mies (Robert Bresson) kirjoitti kerran (suomensin Parnassoon) "Debussy soitti itseään pianon kansi kiinni".

    VastaaPoista
  3. Kyllä Jukan kirjoituksia on kiva lukea. Sivistää samalla itseään. Mutta mutta haavikko nimistä miestä lukiessaan,siis kirjan loppupuolella, "meni vähän maku" Jukan tekemisiin.,no olihan siinä kaiketi melko henkilökohtaiset syynsä.

    MMla

    VastaaPoista
  4. "En ole innostunut ketsupista ja kaipaan sinappia vain joulukinkun kanssa. Ja näin olemme palanneet Wienin filharmonikkoihin ja korkeaan runouteen."

    Miten tämä Kemppinen aina onnistuu tässä?

    VastaaPoista
  5. Ad MMIa: - Pidät siis mainitsemastasi kirjasta lukemaasi totena. Miksiköhän?

    VastaaPoista
  6. Ruohonleikkurit ja muut pienet polttomoottorit saisu melkein kieltää tai ainakin saattaa huomattavien melu-, teho- ja päästörajoitusten alaisiksi. Varsin kertovaa on, että työkseen pihanhoitoa tekevillä täytyy olla päässään kuulosuojaimet.

    "Natriumglutamaatti on tietenkin ”makua parantava” lisäaine, jonka epäterveellisyydestä kiistellään."

    Epäilen sen olevan suuri epäterveellisyyden lähde, koska se saa syömään huomattavasti tavallista enemmän. Laittaisin ennemmin huomattavalle haittaverolle sen kuin sokerin.

    Miksiköhän muuten kaikki on nykyään laktoositonta? Yritetäänkö meistä kaikista tehdä laktoosi-intolerantteja?
    Kaiken rasvattomuuskin häiritsee. Epäilyttää se, millä teollisilla aineilla ne oikein elintarvikkeissa korvataan.

    Pepsi ja etenkin (hyvät) halpiskolat ovat usein "lapsiystävällisempiä" ja selvemmin makeampia kuin aito kokis. Kokiksessa ja Pepsissä on enemmän sävyjä kuin halpiksissa. Molemmilla saattaa olla merkitystä.
    Ainakin ruokailutilanteessa lienee parempi, jos juoma ei ole pelkästään makea vaan sisältää myös muita nyansseja. Tällöin myös ruoasta saa enemmän irti, koska juoma "avaa" makureseptorit eikä "sulje" niitä.

    VastaaPoista
  7. The slowest ketchup in the west.

    VastaaPoista
  8. Heinzin ketsuppi taitaa olla teollista maistelua vanhempaa perua. Fyra-sju-elvan tavoin olisi hyvä kysyä mistä "57 varieties" on peräisin; käsittääkseni ei muusta kuin kauppiaallisen liioittelunkin ylittävästä mahtailusta; tunteekohan joku asiaa tarkemmin.

    Cola-juomassa brändi on tärkeä, ilman sitä tuotteet voivat sekaantua kuin naiset pimeässä (kun kynttilä sammuu, on jokainen nainen kaunis) tai sinfonialevy ilman ääntä.

    Finessien merkityksen huomaa helposti yrittämällä parastaan runon tai pelkän proosankin äänenlukijana. Äänitä itseäsi minuutin pätkä, vertaa ja ihmettele.

    Muuten, otsikosta luulin että esiin tulee Jukka Linkolan mainio Oula, take a Coca-Cola, Club for five -yhtyeen signaturekappale. Kuultavissa Spotifyissa.

    VastaaPoista
  9. Ad Omnia: - olen poissa omilta alueiltani, mutta natriumglutamaatti on myös luonnon tuote, jota esiintyy kaikkialla runsaasti.

    Ruokaan lisätty natriumglutamaatti on sitten eri asia - sen vaikutuksista kiistellään. Väitetään myös että synteettisenä aine olisi erikoisen vahingollinen; tästä ei ole uskottavaa näyttöä.

    Periaatteessa aineetta on valmistettu käyttämällä.

    VastaaPoista
  10. Ad Rienzi: - tunnen yksityiskohtaisesti Heinz 57:n historian. Se oli ensimmäinen kaupallinen säilyke ja mainonnan historiaa - naiset tärkeämpiin töihin. Mielenkiintoista tässä condimentissa on sen tarpeellisuus - vähän niin kuin Worcester sauce, jota nuoruudessani näki kaikissa kuppiloissa. Mihin niitä tarvittiin?

    Nyt oli kuitenkin puhe Heinz ketchupista, joka löysi edelleen käytössä olleen muotonsa myöhemmin eli 1890-luvun alussa.

    VastaaPoista
  11. "mestari ottaa sointinsa mistä tahansa rakkineesta"

    Ei ota. Kukaan ei, ei edes Rubinstein, kykene sellaiseen jeesusteluun, että puhki hakattu flyygeli heräisi eloon soinnillisesti. Muut mestarillisuuden osatekijät voivat tietysti olla läsnä vaikka kuinka voimallisesti.

    VastaaPoista
  12. Afri-Cola oli muuten entisen mainosmiehen Kari Hotakaisen Olville Kuopion vuosinaan kehittämä tavaramerkki.

    VastaaPoista
  13. Ezra Pound kieltämättä on vaikea, mutta miten vaikuttavasti hän lukeekaan runojaan! Ainakin yksi hyvä levyllinen on olemassa, ja siitä löytyy pätkiä YouTubesta (levystä en tiedä muuta kuin sen, että se äänitettiin jossain asylumin puutarhassa, Pound oli silloin jo hyvin vanha mutta levyn takakansitekstin mukaan jaksoi vielä innokkaasti suositella fasismia äänittäjille). Mikä poljento!
    http://www.youtube.com/watch?v=Aba1dVLVSFg&feature=PlayList&p=5528B466C5ADD64E&playnext_from=PL&playnext=1&index=44

    VastaaPoista
  14. Ad Arto Kivimäki: - sattuu olemaan "Usura" (Kiskonta), jota olen tässä blogissa useasti siteerannut. Kahden loisteliaan nuoruuden kokoelman jälkeen tämä on Poundin tuotannon huippu - ja "Cantos" -sarjan varhaisia (1937).

    Teksti löytyy netistä.

    Pitäisiköhän yrittää suomentaa...?

    Kiskonta
    ei tuo villaa toreille
    ei lampaista hyötyä
    kiskonta on karjatauti kiskonta
    tylsistyttää neulan neidon kädessä vie
    kutojalta kaiken neuvokkuuden...

    VastaaPoista
  15. Kerran vaivaudun minäkin muusikkona kommentoimaan. Miksi olet sitä mieltä, että naapurin mies ei erota sokkona vaimoaan piiasta, mutta Rubinsteinin ja jonkun muun pianistin kosketuksen kyllä? Muusikoihin pätee samat lait kuin muihunkin: lähdetieto ja konteksti vaikuttavat. Tämän vuoksi orkestereidenkin koesoitossa sermin takaa annetut näytteet yllättävät monesti. Muusikkoja monesti itseään hyödyttää osaamisen verhoaminen mystiikan taakse.

    VastaaPoista
  16. ei kun on, kunhan viritys pitää;
    he (mestarit) olivat tästä tietoisia.
    Miles Davis käytti joskus paskoja torvia - ja katso yksi ainut, ihmeellinen ja ainoalaatuinen Miles maailamassa soi. (soi muuten livenä tavalla joka ei mielestäni koskaan edes tarttunut aivan täytenä teipille, vaikka tietämäni parhaat äänitykset syntyivät juuri analogimastereiden ajan lopussa).

    Tätä voi tutkia ulkoisesti vaikka kuinka kuin jonkun Prahlad Jani -joogin syömättömyyttä, pääsemättä puusta pitemmälle.

    VastaaPoista
  17. Anonyymi kirjoitti
    "Afri-Cola oli muuten entisen mainosmiehen Kari Hotakaisen Olville Kuopion vuosinaan kehittämä tavaramerkki."

    Ja toinen samanlainen vastaa: Afri-Cola on vanhempi kuin Hotakainen, saattoihan tuo tietysti edellisessessä elämässään sen keksiä.

    IsmoK

    VastaaPoista