Sivun näyttöjä yhteensä

25. marraskuuta 2007

Kevytmielinen keskiluokka



Kuin vahingossa kommenteissa tuli taas keskustelua Waltarin historiallisista romaaneista.

Sanottiin aivan oikein, että edesmennyt kirjailija olisi vapautettava keimailevan keskiluokan kuvaajan palttoosta, jonka hän tosin itse puki päälleen.

Sinuhe menestyi muun muassa siksi, että se ei ollut ”Synkkä yksinpuhelu”. Waltarin pitkäaikainen ystävä ja läheinen työtoveri Olavi Paavolainen kirjoitti itsensä ulos Suomen kirjallisuudesta yhdellä heilauksella.

Waltari, joka oli aiheellisesti hiukan häpeissään sota-ajan suorituksistaan, kirjoitti itsensä sisään yhdellä kirjalla, ja sai väärinkäsitysten vuoksi maailmanmenestystä.

Väärinkäsityksellä tarkoitan, että hänen romaaniaan luettiin viihteellisenä mutta kunniallisena historia-dokumenttina samaan tapaan kuin Robert Gravesin Claudiuksia. Tai itse asiassa juuri amerikkalainen yleisö oli saanut käsityksensä historiallisesta romaanista kenraali Lew Wallacen ”Ben-Hurista” (1880), joka sitoi kirjoittajansa huomion niin tarkoin, ettei hän joutanut vastaamaan edes Billy the Kidin kirjeisiin.

Yhdysvaltain edellinen kirjallinen suurmenestys oli ollut ”Setä Tuomon tupa”, jossa harvinaisen tökerö kerronta yhtyy harvinaisen ikimuistoisiin henkilöihin, ja seuraava jymypaukku oli ”Tuulen viemää”, joka siis ilmestyi 1930-luvulla.

Euroopan kirjallisuudessa Thomas Mann oli pilannut markkinat Joosef-sarjallaan 1930-luvulla tehtyään sukutarinan hankalaksi kirjoittaa jo ”Buddenbrookeilla” 1901.

Tämä on tarkoitettu kommentiksi Suomen kirjallisuudesta, jossa historioiva romaani oli painunut propagandistiseksi poikakirjaksi jo ennen sotia, Kyösti Wilkunan, Artturi Leinosen, Lauri Haarlan ja usean muun koetettua sangen vaatimattomin eväin jatkaa Topeliuksen tarinaperinnettä.

Ei tarvitse selvitellä lähteitä, koska sellaisia ei liene olemassa, mutta kyllä Jänttien ensimmäinen ajatus Mikan egyptiläiskirjasta oli varmasti ”voi ei!”. Historiallinen romaani oli kirjoitettu loppuun. Oli osoitettu, että sillä suunnalla mellastivat vain Maila Talvion kaltaiset.

Mutta Sinuhe on kerronnaltaan loistelias ja sitä olisi aihe ylistää, ellei jatko olisi ollut vielä kertaluokkaa eli siis kymmenen kertaa parempi. Sinuhen ongelma romaanina on ajatukset ja aatteet. Ei romaaniin pidä panna ajatuksia. Jos sattuu olemaan jotain sanottavaa, Suomen Kuvalehti olisi parempi paikka niiden ilmaisemiseen. Romaanin kokonaisuuden kannalta jotenkin irrallinen ja outo Akhnatonin uskonto sen kuin sotkee hyvää juttua.

Waltari oli toki, kuten hänestä on sanottu, vanhastaan kahden maailman lapsi, joka uskoi toisella aivopuoliskolla selittämättömään ja toisella selittyvään. Hän oli ollut sotaan asti syvästi uskonnollinen ateisti, ja nyt yksityiset ja yleiset murheet villitsivät hänet kirjoittamaan tuonpuoleisen kaipuuta egyptiläisiin.

Ja hän oli lukenut liikaa Ben-Huria.

Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat ne romaanit, joista ensin Garcia Marquez ja sitten Grass ja Orhan Pamuk saivat nobelin. Samaan hengenvetoon on mainittava Salman Rushdie, koska saatanallisia säkeitähän nämä ovat jos mitkä. Ja kukaties Paul Auster ja W.G. Sebald.

Vahinko, suuri vahinko, että näitä ainutlaatuisia romaaneja verrattiin ja rinnastettiin Sinuheen ja tosiaan Manniin ja ehkä Hesseen. Ne jäivät vaille tunnustusta jättiläismäisestä arvostaan. Ja pian ilmestyi Tuntematon sotilas ja Linna jäsensi Suomen kirjallisuuden uuteen uskoon, ja pian ilmestyivät tyttökirjailijat, kuten P. Haavikko, ja heidän aseenkantajansa, joista tykkimestari T. Anhava on mainittavin.

Haavikko kuuluu olevan menossa takaisin Otavaan. Luulen että palovakuutusyhtiö edellyttää kiinteistöjen vakuutusarvojen tarkistamista.

Mielestäni tämä Waltarin maaginen realismi oli valtava saavutus. Koettu eli siis välttämättömästi osittain kuviteltu eli luultu todellisuus sekoitetaan ulkopuolisten määrittelemään ulkoiseen eli ”objektiiviseen” todellisuuteen, jolloin noita palaa elämään.

Waltari ei kuvannut Mikaeleissa historiaa vaan kulttuuri-ilmiötä, josta käytetään usein nimitystä ”mytologia”. Kriitikot ja lukijat eivät välttämättä havaitse tätä, koska hänkin käyttää ”todellisten” ja usein vielä hyvin kuuluisien ihmisten nimiä.

Kustantaja esti Waltaria julkaisemasta avainta, joka on nyt ollut kauan kaupoissa nimellä ”Nuori Johannes”. Avain on Nicolaus Cusanus, joka esiintyy romaanissa henkilönä ja jonka ajatuksia Waltari selostaa merkillisen oikein. Cuasnuksen yhteydessä mainitaan yleensä ”oppinut tietämättömyys”, jota Waltari riimitteli ”Mikään välttämättä ei ole totta…”

Niin.

Totuus kenties on jyrsivä piisamirotta?

22 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. "Ei romaaniin pidä panna ajatuksia. Jos sattuu olemaan jotain sanottavaa, Suomen Kuvalehti olisi parempi paikka niiden ilmaisemiseen. Romaanin kokonaisuuden kannalta jotenkin irrallinen ja outo Akhnatonin uskonto sen kuin sotkee hyvää juttua."

    Tämähän on kemppismäistä, odottavaa kärjistystä, joka ei missään pidä paikkaansa.

    repetitio est mater studiorum ja näin ollen on todettava, että kirjassa realismi vast. idealismi-asetelma muodostaa jännitteen, joka läpäisee koko kirjan. Ja siis on näin ollen koko homman cluu.

    Sinuhen kehityskaari jakaantuu kahdeksi kirjaksi, joista ensimmäinen on kait Sinuhen henk.kohtaista painia uskonnon ja sen oletetun jumalan kanssa. Pappisvihkimyksestä Pimeään taloon.

    Jälkimmäinen osassa uskonto muuttuu poliittiseksi ideologiaksi. Idealismin kaapua sovitellaan näin ollen koko yhteisön päälle ja jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että siinähän syntyy vain tuhoa, tuskaa ja raunioita.

    (Muuten. Sinuhen ja Sekenren jalanjäljissä kulkee myös muuan maan, eräs sinisilmäinen residentti, joka näkee harhoja olemattomista OPTIO-illuusioista, ja joka on myös valmis AINA heiluttamaan palmunoksaa ja kieltää meiltä kurjilta köyhän miehen TÄRkeimmän puolustusaseen,

    silloinkin, kun heettiläisten hyökkäysvaunut jyräävät täysillä päälle. Amen. Vaan. Voi aikoja..ja tapoja..)

    Kuitenkin ja kaikitenkin. Jos Linnan Pohjan tähden alla on fiktiivinen, mutta samalla analyyttinen, osuva näkemys kansalaissodasta ja sen kipupisteistä,

    niin Sinuhe lienee vastaavanlainen, kirjallinen terapia koko kansalle; eli siis romaani, joka kertoo ajastaan enemmän kuin kukaan lukija uskaltaa edes ymmärtää?

    P.S. Koon ylistämät Hakimit sortuvat sanojen paljouteen ja rönsyilevyyteen. Minkä voi sanoa, sen voi sanoa selkeästi ja lyhyesti etc. totesi jo aikanaan eräs viisas mies.

    Muistaakseni. Ja Turms oli sitten paluuta takaisin?

    VastaaPoista
  3. Piisamirotta

    Onko Kemppisen oveluutta vai tiedostamatonta assosiaatiota, että Piisamirotta-filosofilla on roolinsa Sinuhen ohella sodan tuntoja ikimuistettavasti purkaneessa toisessa teoksessa eli Tove Janssonin kirjassa "Muumipeikko ja pyrstötähti"?

    Kemppinen kirjoitti: "Romaanin kokonaisuuden kannalta jotenkin irrallinen ja outo Akhnatonin uskonto sen kuin sotkee hyvää juttua."

    Tämäpä yllättävää, olemme lukeneet Sinuhemme hyvin eri tavoin. Joka tapauksessa Akhnatonin uskonnon, toki irrallisen ja oudon, kirjailijan tuotannon kannalta tekee relevantiksi ja tutuksi vuodelta 1937 oleva näytelmä "Akhnaton, auringosta syntynyt".

    Olavi Paavolaisen "Synkkä yksinpuhelu"

    Kun aina muistetaan kehua Radioteatterin Sinuhesta tekemää kuunnelmaa (mikä ero onkaan Honkasella tässä ja esimerkiksi Tervon Rautapään lukijana; ceterum censeo, hän ryöstöviljelee lukijapersoonaansa) niin ihan vaikuttava on Lars Svedbergin läpiluentakin (saatavilla äänikirjana). Harvempi muistaa, että "Synkästä yksinpuhelustakin" on laadukas luenta, tullut radiosta kai viimeksi 1990-luvun puolivälissä. Lukijana siinäkin Lars Svedberg.

    Kemppinen kirjoitti: "Ei romaaniin pidä panna ajatuksia. Jos sattuu olemaan jotain sanottavaa, Suomen Kuvalehti olisi parempi paikka niiden ilmaisemiseen."

    Hear, hear. Vahvistaa kommenttini Petjan perjantaiseen varmaankin omilla perusteillaan ansiokkaaseen lausumaan. Mainittakoon, että olen lukenut Suomen Kuvalehdet heti opittuani lukemaan ja, tasapainoa uhmaten, esimerkiksi Talouselämät vuodesta 1982 ;-) (sallittakoon hymiö tämän kerran, sen verran tämä kappale itseänikin ihmetyttää).

    Mutta en usko hyvää romaania mahdolliseksi ilman kirjoittajan raakaa ajatustyötä. Ihmeellisintä on, että tuloksena lukijassa kypsyy tukuittain omia (ainakin sellaisilta tuntuvia) ajatuksia.

    VastaaPoista
  4. Cusa: one of the greatest geniuses and polymaths of the 15th century...

    VastaaPoista
  5. Catulux:

    Isä Ambrosius on yksin kirjoittanut ortodoksiselle kirkolle PTS:an vuoteen 2020.

    Kirkko aikoo suuntautua yhteiskuntaan, ryhtyä avoimeen vuoropuheluun ja tarjota ihmisille läsnäoloa ja kohtaamisia, siteeraa HS tänään, ja jatkaa ohjelman kohtaa:

    Matt. 12:28–30: Kuinka kukaan voi tunkeutua väkevän miehen taloon ja ryöstää hänen tavaroitaan, ellei ensin sido häntä? Vasta sitten hän voi ryöstää talon ja tavarat. Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.

    Isä Mitroa on kysytty ehdokkaaksi tuleviin EU:n parlamenttivaaleihin. Kirkko aikoo siis mennä suoraan poliittisille kentille!

    Isä Ambrosius toimii puolestaan joidenkin yhtiöiden hallituksessa. Voinen epäillä että hän ei aiokaan sitoa "Liliusta" käännyttääkseen hänet uskonveljekseen, vaan pyrkiikin päinvastoin väkevän miehen puolella levittelemään pelkoa köyhistä hajottajista?

    Ohjelman tavoitteena on etsiä ihmisiä yhteyteensä ja tuoda heidän elämäänsä kestävä perusta ja merkitys.

    VastaaPoista
  6. Tuli tästä taas mieleeni se todellisuuden viides neljännes, joka on kylliksi.

    Minulla oli kerran tuttava, mainosmies, joka selitti että viesti on tehtävä niin, että jokainen ymmärtää sen samalla tavalla.

    Erinomaisen yksinkertaisesti ajateltu. Ei sellaisessa ajatuksessa, jonka jokainen ymmärtää samalla tavalla, ole kovin paljoa asiaa.

    Jos haluaa tulla ymmärretyksi, on sanottava asiansa niin, että jokainen ymmärtää sen omalla tavallaan, eikä odottaa ihmisiltä kohtuuttomuuksia.

    VastaaPoista
  7. "The sense of awe and wonder"

    Lause on Aldissin Science Fictionin historiasta ja sillä tarkoitetaan ihmistä kovasti viehättävää ihmeen kokemusta. Ihmeen ei välttämättä tarvitse olla tuonpuoleisen kaltainen; se voi olla samanlainen kuin japanilaisen haiku-runouden tunnetilat. Niitä on neljä erilaista, tarkkaan määriteltyä, ja silti lähes eteeristä.

    Ihminen sattuu tykkäämään ihmeistä ja katsoo sekä lukee sellaisia mielellään. Paitsi tietysti tiukat käännynnäiset, joiden elämä on muutenkin tiukkaa realismia ja ajattelu askeesia. Ehkä he pelkäävät, että tuntematon ottaa heidät valtaansa, vie kuutamoajelulle ja he palaavat sieltä hulluina tai uskovaisina.

    Vielä miekanlyönti Karvajalan puolesta: se on ihana yritys selittää sosiaalisia ja poliittisia liikkeitä Euroopassa kevyen kerronnan keinoin. Tässä kevyessä formaatissa kaikuu suomalaisen tangon tumma basso. Tuo sävellaji saattaa hämätä äkkinäistä lukijaa.

    VastaaPoista
  8. Kemppinen kirjoitti

    'Totuus kenties on jyrsivä piisamirotta?'

    Onko Jumala naamioitunut jyrsiväksi piisamirotaksi? Siltä näyttää (kuvasta päätellen).

    Mutta tätä ei tarvitse edes todistaa. Se on kumoamaton perususkomus (Francois Rabelais Plantinga).

    catulux

    Suomen ortodoksisen kirkon 'maailmamyönteisyys' alkaa minun silmissäni saavuttaa kohta sellaisen rajapisteen, että sen ylityttyä saatan jopa erota ko. kirkosta - tai ainakin rupean pilkkaaman sitä.
    (Enhän toki vielä ole pilkkaamiseen langennut...)

    Jospa perustaisin oman kirkon: 'Viimeisien aikojen ensimmäiset.'

    VastaaPoista
  9. Mutta luulenpas Heikki, että karille karahtaa ortodoksimiesten pursi politiikan ihmemaassa.

    Toisaalta on myönnettävä, että ortodoksikonsultit ovat hyvin markkinoineet uskoaan viime aikoina; sitä on tarjoiltu mediassa meille mystisenä, aitona ja jotenkin valoisampana oppina kuin luterilaisuutta.

    Mainontaa edesauttoivat paljon mediassa esillä olleet julkkisortodoksit, esim. punakyntinen Suvi-Anne, joiden liturginen ylistyshyminä toi lisäsieluja idän kirkon verkkoon.

    Luterilaisuus ei kait ole mikään synkkä uskonto, koska Marttikin ja hänen kaverinsa joivat olutta luterilaista oppia sorvatessaan...ja Pyhä Henki sitten hoisi loput. Muistakaamme myös Lutherin hienot sanat naisista, laulusta ja viinistä.

    Tohtorille

    tuosta Sinuhen esikuvasta tai harjoitelmasta, Akhnaton auringosta syntynyt-näytelmästä.
    Waltari piti sitä ilmeisen epäonnistuneena ja heitti siitä herkullisen/tuomitsevan kommentin:

    Se oli "epäonnistunut luonnos" tärkeästä aiheesta ja lisäksi idealismin läpipieraisema...

    VastaaPoista
  10. Rablee.
    Tai sitten päinvastoin:
    "Ensimmäisten aikojen viimeisimmät."

    Koska monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja monet viimeiset ensimmäisiksi....

    VastaaPoista
  11. Catuluxelle:

    Luterilaisuudesta on tosiaan monilla synkeä mielikuva.
    Joidenkin kirkkomme herätysliikkeiden kireä pietismi on ilmeisesti tämän mielikuvan sylttytehdas.
    Luterilaisuushan on iloista ja avara-armoista: uskokin saadaan kasteessa lahjaksi ja yksin armosta olemme pelastetut...

    VastaaPoista
  12. catulux ym.

    Ensimmäisistä ja viimeisistä. Minä olen 'poikkeus', ja poikkeus vahvistaa säännön ;)
    *
    Vai on luterilaisuus iloinen uskonto?

    Kyllä se iloisuus on hankittu lähinnä hurmoskokemuksilla, mielenhäiriöillä ja viinalla!

    Rakkautta siinä saattaa olla just sen verran kuin tässä demari-keskusta-kokoomus-vetoisessa demokratiassa nyt ylipäätään on 'järkevää' kokea.

    Luterilaisuushan on ns. kansalaisuskonto. Kuulutaan kirkkoon muodon vuoksi ja uskotaan niinkuin Katri Helena johonkin korkeampaan voimaan, joka ei kuitenkaan ole sama kuin, mitä kirkko julistaa.

    Selkokielellä: uskotaan siis omiin toiveisiin, tunteisiin ja projektioihin. Sellainen ei ole kristinuskoa vaan pelkkää narsistista pakanuutta.

    *
    Mutta armosta päihtymisen jälkeistä krapulaa ei voi välttää - ja taas alkaa uusi kierros synnintunnon manaamista ja tuhkan päällensä ripottelemista.
    Kunnes armosta yksin taas koetaan vapauden ja pelastuksen raikkaat tuulet, jotka uudestaan päihdyttävät mielen.

    Tätä maanis-depressiivistä syndroomaa, johon luterilainen pelastusoppi viime kädessä perustuu, on viime vuosina ryhdytty 'hoitamaan tavara-armon' avulla. (Onhan kirkosta eroaminen sitäpaitsi on lisääntynyt hälyttävästi!)

    Hoitoon kuuluu myös sekä hilpeitä että sykähdyttäviä esityksiä Jeesuksen elämästä.
    'Osta nyt Jeesus sydämeesi!' Halvalla!

    Nyt siis myydään 'halpaa armoa'. 'Kallis armo' on liian kallista kansalaisille. He kun ovat laiskistuneet entisestään henkisesti ja hengellisesti tässä tv-viihteen suoltamassa globaalin pakanuuden mediassa.

    Dietrich Bonhoeffor polttaisi varmasti päreensä, jos näkisi maassamme harjoitetun uskon alennusmyyntikampanjan - puhumattakaan USA:n fundamentalistisista 'uskon Ramboista', jotka rakentavat kirkostaan kristillistä Superpelicasinoa ja eräänlaista Sielujen Puuhamaata, jossa voi lyödä vetoa Jeesuksesta ja laskea Jeesus-vesiränniä pitkin lämpimään Jeesus-uima-altaaseen jne.

    *
    Toisaalta ortodoksien on turha luulla, että suosio kestää ikuisesti. Sillä niin perin klisheemäiseltä kuulostaa jonkun isä Arseninkin sielunhoidollinen protokollapuhe nykyään, eikä isä Mitrokaan jaksa aina naurattaa.

    Sitäpaitsi mies, joka nauraa aina, vaikuttaa väkisinkin aika ajoin epäillyttävältä. Mille hän lopulta nauraa? Meillekö vai itselleen?

    No - sekin vielä menettelee, mutta jos hän nauraa ihan vain sen vuoksi, ettei itkisi - kuten monesti on hysteerikkojen laita, niin silloin on jotain vinksallaan, jos on lupa käyttää eksaktia psykiatrista termiä.

    Metropoliitta Ambrosius lienee jo solminut hyvät suhteet kaikkiin suurliikemiehiin, joita Suomesta löytyy. Hyvä niin.

    Hirvittää vain, jos hän ryhtyy innovoimaan (tekemiensä ensi alkuun erittäin riskaabelien Valamon uudistusten jälkeen) uutta ortodoksikeskusta, jossa Jeesus Pantokrator heijastetaan hologrammina valtaisan kirkon (suuremman kuin Uspenski) kupoliin ääniefektien jähmettäessä kirkkokansan kauhusta ja kunnioituksesta lähes kivettyneinä paikalleen.

    Esityksen lopuksi kupolista tippuu mannaa (valmiiksi pakattuja hunajapiirakoita) sekä lapsille kauko-ohjattavia heinäsirkkoja suoraan Egyptin erämaasta.

    *
    Nyt täytyy vähän hillitä mielikuvituksen lentoa eli tämä tästä tällä erää.

    VastaaPoista
  13. Ortodokseista yksi tositarina:

    Joskus 90-luvun puolivälissä olin työtehtävissä selostamassa ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen tapahtumia valtakunnalliseen julkisuuteen. Kokous oli Iisalmessa. Toimittajia oli useita paikalla. Kokous kesti pitkälle iltaan, ja jutut tehtiin nopeasti. Sen jälkeen lähdimme kaupungin yöhön hakemaan kaljapaikkaa.

    Mukaan lähti 4-5 pappia virka-asuissaan. Ainoa auki oleva paikka oli varsinainen räkälä. Alan väkeä oli paljon.

    Hajaannuimme pöytiin. Keskustelua syntyi heti. Muun muassa yksi kolmi-nelikymppinen nainen, alkoholisoitunut, rupesi puhumaan papille. Hän sanoi, että ei ole ortodoksi, mutta on iloinen nähdessään papin. Oli nähnyt papin viimeksi lapsena. Hän itkeä tirautti ja rupesi kertomaan papille tarinaansa. Pappi otti tuoppia ja kuunteli, pitkään.

    Lyön vetoa, ettei tämmöistä juurikaan tapahdu luterilaisen kirkolliskokouksen tiimoilta.

    VastaaPoista
  14. Kristinusko sinänsä on perkeleestä.

    VastaaPoista
  15. Olet nyt rablee ylikriittinen lurerilaqisuutta ja muitakin kirkkoja kohtaan. koettakaamme ymmärtää kirkkoja ja pappissäätyisiä, jotka vääntävät Jaakobin painia sekularismin kanssa.

    Ei liene helppoa hommaa.

    "Selkokielellä: uskotaan siis omiin toiveisiin, tunteisiin ja projektioihin. "

    Eikös tämä määritelmä sovi kaikkiin uskontoihin? Ja kun tähän lisätään kuolemanpelko niin määritelmä on täydellinen.

    Olen kylläkin kanssasi jossakin määrin samaa mieltä tuosta "alennusmyyntiuskosta", jota nykyihmiset etsivät uskonnon marketeista.

    Siellä armo on aina alennusmyynnissä.

    Jotenkin sitä arvostaa enemmän hiljaista etsimistä ja pohdiskelua ja Sanan lukemista hiljaa itsekseen siellä omassa kopperossaan.

    Sanoissahan oli se ainoa ikuisuus...sanoi Valtaoja.

    VastaaPoista
  16. Vielä sananen Kemppiselle ja kysymys myös.

    Mitenkä tämä kohta pitäisi ymmärtää??

    "ja pian ilmestyivät tyttökirjailijat, kuten P. Haavikko.......Haavikko kuuluu olevan menossa takaisin Otavaan. Luulen että palovakuutusyhtiö edellyttää kiinteistöjen vakuutusarvojen tarkistamista."


    Ööh...tuota tarkoittaa tämä sitä, että Haavikon tekstit ovat niin rutikuivia ja ankeita, että ne ylittävät vaaralisen rajan eli sen 471 fahrenhaitia???

    VastaaPoista
  17. Armo sinänsä on /C;stä

    VastaaPoista
  18. catulux

    Ihminen, joka rukoilee vain omia toiveitaan ja narsistisia tuntemuksiaan kuin pyytäisi koko ajan lahjoja joulupukilta, eikä samalla välitä pätkääkään kirkon traditiosta, unohtaa ehkä tärkeimmän: 'Tapahtukoon sinun tahtosi eikä minun'.

    Tällaisesta ihmisestä nöyryys on yhtä kaukana kuin rehellisyys käytettyjen autojen kauppiaasta.

    Toki Jumalalle voi ja saa esittää pyyntöjä, mutta jos rukous jää vain oman navan (siis omien intressien ja oman läheis- ja viiteryhmän) ympärillä pyörimiseksi, niin silloin voi jo puhua pakanallisesta jumalaan/iin tukeutumisesta tai juutalaisen (etnisen) heimouskonnon ja sitä kautta myös islamilaisen kunnian teologian käytänteisiin ajautumisesta, joita leimaa messianismi ja kostonhimo (ylipäätään ressentimentti).

    Universaalin kristillisyyden periaatteita tällainen rukous ei kuitenkaan enää ilmennä.

    Lähimmäinen kun ei ole vain se oma napa tai oman suvun jäsenet vaan koko helkkarin ihmiskunta - ainakin jos Paavalin ja miksei myös tietyin varauksin Jeesuksen stoalaisvaikutteisiin näkemyksiin on uskominen.

    VastaaPoista
  19. Räsäselle:

    Mikähän sinun mielestäsi on sitten sitä "aitoa ja oikeaa" kristinuskoa, kun kerran luterilaisuus ei sinulle kolahda?

    Terveisin iloinen luterilainen, kasteessa uskon saanut demari

    VastaaPoista
  20. anonyymi kirjoitti

    'Mikähän sinun mielestäsi on sitten sitä "aitoa ja oikeaa" kristinuskoa, kun kerran luterilaisuus ei sinulle kolahda?'

    Siteeraan erästä kommenttiani omasta blogistani eiliseltä päivältä.

    '...- kaikesta räksyttämisestä huolimatta mä kannatan uskontopluralismia ja olen inklusivisti ('anything goes') - uskokaa tai älkää.'

    En juuri nyt jaksa enkä pysty syvällisempään analyysiin ;)

    VastaaPoista
  21. pian ilmestyivät tyttökirjailijat, kuten P. Haavikko

    Tämä nyt ei varsinaisesti itse tekstin aiheeseen liity mutta mikäs herra kemppistä oikeastaan hiertää kirjailija haavikossa?

    VastaaPoista