Kevytmielinen keskiluokka

Kuin vahingossa kommenteissa tuli taas keskustelua Waltarin historiallisista romaaneista.

Sanottiin aivan oikein, että edesmennyt kirjailija olisi vapautettava keimailevan keskiluokan kuvaajan palttoosta, jonka hän tosin itse puki päälleen.

Sinuhe menestyi muun muassa siksi, että se ei ollut ”Synkkä yksinpuhelu”. Waltarin pitkäaikainen ystävä ja läheinen työtoveri Olavi Paavolainen kirjoitti itsensä ulos Suomen kirjallisuudesta yhdellä heilauksella.

Waltari, joka oli aiheellisesti hiukan häpeissään sota-ajan suorituksistaan, kirjoitti itsensä sisään yhdellä kirjalla, ja sai väärinkäsitysten vuoksi maailmanmenestystä.

Väärinkäsityksellä tarkoitan, että hänen romaaniaan luettiin viihteellisenä mutta kunniallisena historia-dokumenttina samaan tapaan kuin Robert Gravesin Claudiuksia. Tai itse asiassa juuri amerikkalainen yleisö oli saanut käsityksensä historiallisesta romaanista kenraali Lew Wallacen ”Ben-Hurista” (1880), joka sitoi kirjoittajansa huomion niin tarkoin, ettei hän joutanut vastaamaan edes Billy the Kidin kirjeisiin.

Yhdysvaltain edellinen kirjallinen suurmenestys oli ollut ”Setä Tuomon tupa”, jossa harvinaisen tökerö kerronta yhtyy harvinaisen ikimuistoisiin henkilöihin, ja seuraava jymypaukku oli ”Tuulen viemää”, joka siis ilmestyi 1930-luvulla.

Euroopan kirjallisuudessa Thomas Mann oli pilannut markkinat Joosef-sarjallaan 1930-luvulla tehtyään sukutarinan hankalaksi kirjoittaa jo ”Buddenbrookeilla” 1901.

Tämä on tarkoitettu kommentiksi Suomen kirjallisuudesta, jossa historioiva romaani oli painunut propagandistiseksi poikakirjaksi jo ennen sotia, Kyösti Wilkunan, Artturi Leinosen, Lauri Haarlan ja usean muun koetettua sangen vaatimattomin eväin jatkaa Topeliuksen tarinaperinnettä.

Ei tarvitse selvitellä lähteitä, koska sellaisia ei liene olemassa, mutta kyllä Jänttien ensimmäinen ajatus Mikan egyptiläiskirjasta oli varmasti ”voi ei!”. Historiallinen romaani oli kirjoitettu loppuun. Oli osoitettu, että sillä suunnalla mellastivat vain Maila Talvion kaltaiset.

Mutta Sinuhe on kerronnaltaan loistelias ja sitä olisi aihe ylistää, ellei jatko olisi ollut vielä kertaluokkaa eli siis kymmenen kertaa parempi. Sinuhen ongelma romaanina on ajatukset ja aatteet. Ei romaaniin pidä panna ajatuksia. Jos sattuu olemaan jotain sanottavaa, Suomen Kuvalehti olisi parempi paikka niiden ilmaisemiseen. Romaanin kokonaisuuden kannalta jotenkin irrallinen ja outo Akhnatonin uskonto sen kuin sotkee hyvää juttua.

Waltari oli toki, kuten hänestä on sanottu, vanhastaan kahden maailman lapsi, joka uskoi toisella aivopuoliskolla selittämättömään ja toisella selittyvään. Hän oli ollut sotaan asti syvästi uskonnollinen ateisti, ja nyt yksityiset ja yleiset murheet villitsivät hänet kirjoittamaan tuonpuoleisen kaipuuta egyptiläisiin.

Ja hän oli lukenut liikaa Ben-Huria.

Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat ne romaanit, joista ensin Garcia Marquez ja sitten Grass ja Orhan Pamuk saivat nobelin. Samaan hengenvetoon on mainittava Salman Rushdie, koska saatanallisia säkeitähän nämä ovat jos mitkä. Ja kukaties Paul Auster ja W.G. Sebald.

Vahinko, suuri vahinko, että näitä ainutlaatuisia romaaneja verrattiin ja rinnastettiin Sinuheen ja tosiaan Manniin ja ehkä Hesseen. Ne jäivät vaille tunnustusta jättiläismäisestä arvostaan. Ja pian ilmestyi Tuntematon sotilas ja Linna jäsensi Suomen kirjallisuuden uuteen uskoon, ja pian ilmestyivät tyttökirjailijat, kuten P. Haavikko, ja heidän aseenkantajansa, joista tykkimestari T. Anhava on mainittavin.

Haavikko kuuluu olevan menossa takaisin Otavaan. Luulen että palovakuutusyhtiö edellyttää kiinteistöjen vakuutusarvojen tarkistamista.

Mielestäni tämä Waltarin maaginen realismi oli valtava saavutus. Koettu eli siis välttämättömästi osittain kuviteltu eli luultu todellisuus sekoitetaan ulkopuolisten määrittelemään ulkoiseen eli ”objektiiviseen” todellisuuteen, jolloin noita palaa elämään.

Waltari ei kuvannut Mikaeleissa historiaa vaan kulttuuri-ilmiötä, josta käytetään usein nimitystä ”mytologia”. Kriitikot ja lukijat eivät välttämättä havaitse tätä, koska hänkin käyttää ”todellisten” ja usein vielä hyvin kuuluisien ihmisten nimiä.

Kustantaja esti Waltaria julkaisemasta avainta, joka on nyt ollut kauan kaupoissa nimellä ”Nuori Johannes”. Avain on Nicolaus Cusanus, joka esiintyy romaanissa henkilönä ja jonka ajatuksia Waltari selostaa merkillisen oikein. Cuasnuksen yhteydessä mainitaan yleensä ”oppinut tietämättömyys”, jota Waltari riimitteli ”Mikään välttämättä ei ole totta…”

Niin.

Totuus kenties on jyrsivä piisamirotta?