Kunnian miehiä, kunnian

Kenraali Adolf Ehrnrooth pahoitteli 1969 presidentti Kekkoselle lähettämässään kirjeessä erehdystään. Hän oli ajanut Yrjö Keinosta puolustusvoimain komentajaksi. ”Hän itse toimi harkitsemattomasti ja samoin myös puolustusministeriö.”

Kuusi vuotta myöhemmin Ehrnrooth pahoitteli Kekkoselle, miten Simeliuksen seuraajaa mietittäessä hänen olisi pitänyt sanoa kuin Rokka Tuntemattomassa, että jos tarvitset hyvän miehen niin tässä olisi yksi.

Siis puolustusvoimien komentajaksi.

Ehrnrooth oli muuten ensimmäisten joukossa tuomitsemassa Linnaa ja siis Rokkaa 1953, mutta hän olikin imagon rakentamisen mestari, jonka rinnalla jopa Gustaf Hägglund on oppipoika.

Ällöttävää, eikö vain?

Yrjö Keinonen oli Pentti Airion juuri ilmestyneen elämäkerran mukaan armoton tunari. Hän oli ihmisenä melkein täydellinen, omasta mielestään täydellinen. Aivan tavallisista oloista lähteneenä hän loisti Talvisodassa hiihto-osaston päällikkönä ja Jatkosodassa pataljoonan komentajana, sai urhoollisuudesta Mannerheim-ristin ja kävi asemasodan aikana sen suuren kadettikurssin. Hän luki sodan jälkeen asekätkijänä itsensä filosofian maisteriksi matematiikasta.

Hänellä oli yksinkertaiset tavoitteet: oli oltava joka asiassa aina paras. Keinoilla ei ollut niin väliä.

Hän menestyi hienosti myös sotakorkeakoulussa mutta myös hänen erottamistaan koulusta kuulemma harkittiin. Tietty vilpillisyys katsottiin esiupseerille sopimattomaksi. Hänelle ei myöskään tahtonut kertyä ystäviä, koska häntä pidettiin luihuna. Myöhempinäkin vuosinaan hän hakeutui alaisten seuraan ja liehitteli myös varusmiehiä, jos arveli, että heillä saattaisi olla vaikutusvaltaa. Vihollisiksi arvioimansa kollegat hän hoiteli, kuten sitten helikopterionnettomuudessa kuolleen Pöyhösen, tekemällä tästä Supolle ilmiannon maanpetoksesta.

Upseerit ovat vaiteliasta väkeä. Rajuistakaan valtataistelusta ei ihmeemmin huudella. Eräiden egomania kuuluu sotilasuran rasituksiin. Esimerkiksi kenraali Paavo Talvelalla oli hyvin täsmällinen käsitys siitä, kuka oli oikeastaan armeijan ainoa kykenevä kenraali. Hän oli kärkäs tuomaan tämän käsityksensä esiin.

En muista Mannerheimia sanotun koskaan vaatimattomaksi. Hänen osuudestaan eräisiin ylitsekäymisiin, kuten Valkeasaaren valmistautumattomuuteen 9.-10.6.1944 vallitsee yhä kunnioittava hiljaisuus.

Kyllä hiljaisetkin miehet menestyivät. Erik Heinrichsiä pidettiin hiukan yksinkertaisena. Tuon täysin virheellisen käsityksen ja kavereiden kukkoilemisen takia hän säilytti suuren toiminnan vapauden. Ja kovin moni ei taida olla selvillä siitä, miten uskomattoman hyvä puolustusvoimain komentaja oli Lauri Sutela 1974-1983 – lieneekö nimikään tuttu?

Keinosen ura komentajana katkesi lyhyeen. Hän sai kellarijupakasta eli kesähuvilan aika laajoista, varusmiehillä ja kantahenkilökunnalla suoritetuista töistä rangaistuksen ja jätti siihen kehotettuna eroanomuksen. Korkein oikeus tuomitsi hänet 150 päiväsakkoon, mikä on paljon. Teko oli raskauttavien olosuhteiden vallitessa tehty jatkettu omanvoitonpyynnöstä tehty virkavelvollisuuden rikkominen. Hän piti tapahtunutta oikeusmurhana ja vehkeilyn tuloksena, vaikka jo hovioikeus oli päätynyt samaan.

Hänen tyttärensä ja vävynsä kirja on apologia, jossa asiat selostetaan ”oikein” eli Keinosen kannalta parhain päin.

Tuntuu surkealta lukea edelleen, että Keinosella oli hankkeeseen puolustusministeriön lupa. Tämän hän esitti jo oikeudenkäynnissä. Siis kenraaliklikki manipuloimassa korkeinta oikeutta? – Älkää unta nähkö!

Jätettyään Kekkosen vaatimuksesta erohakemuksensa hän kiirehti oikopäätä Neuvostoliiton lähetystöön kertomaan tapahtuneesta. Pentti Airio arvelee, että hän yritti vielä saada apua oikeistovoimien hyökkäystä vastaan. Apu jäi saamatta.

Aikaisemmin hän oli hämmästyttänyt SKP:n Aarne Saarista lausumalla tämän kuullen neuvostoliittolaisille sotilaille olevansa neuvostojärjestelmän kannattaja. Hän oli lyhyen aikaan maalaisliiton (keskustapuolueen) jäsen ja osallistui yhteen puoluekokoukseen, vaikka poliittinen jäsenyys ja toiminta oli sotilashenkilöiltä rangaistuksen uhalla kielletty. Sittemmin hän vakuutti kokoomuksen edustajalle kannattaneensa vanhastaan kokoomusta, demarien edustajalle demareita jne.

Hän kirjoitti ja antoi lausuntoja maanpuolustuksesta. Hän julkaisi vetäviä sotamuistelmia, joista henkii todellinen poikakirjan eetos (”Veriset hanget” jne.). Kirjoista käy ilmi sama kuin elämässä. Hänen oli helppo kestää stoalaisesti toisten tuho ja perikato.

Kun hän kuoli 65-vuotiaana, Mannerheim-ristin ritarit jättivät hautajaiset huomiotta. Tämä lienee ollut ainoa tapaus lajiaan. Hautajaiset olivat kuitenkin sotilaallisen komeat.

Airion kertoma Keinosen kilpahiihtäjän urasta ikämiessarjoissa antaa aiheen epäillä, että hänen päässään vinksahti jotain. Hän käytti suunnattomasti aikaa (virka-aikaa) harjoituksiinsa, komensi alokkaita hurraamaan itselleen latujen varsiin ja kehitti ikähyvitysjärjestelmän, jonka kertoimien johdosta hän voitti eräänkin kultamitalihiihtäjän. Todellisia aikoja ei julkaistu.

Kiusallinen tapaus oli ikätoveri, everstiluutnantti Eero Naapuri, joka äityi hänkin harjoittelemaan. Hän voitti Keinosen puolustusvoimien mestaruuskisoissa oikein reippaasti entisenä kansainvälisen tason kilpahiihtäjänä.

Väitetään että Naapurilta olisi jäänyt jokin ylennys väliin tämän takia.

Itse asia on minulle entuudesta tuttu. Eero Naapuri oli vaimoni eno.