Nimimerkki "Juristi" arvioi 30-luvulla lehtikirjoituksessaan, ett Waltarin palkittu "Vieras mies tuli taloon" oli mitä törkeimpiä rikoksia suosiva kirja. Siitä puuttui selvitys rikoksentekijöiden saamasta rangaistuksesta.Myös kustantaja piti pienoisromaaneja "mitä siveettömimpinä", ja ne jätettiin julkaisematta. Waltari painatti niitä omakustanteina.
Joltakulta - kukaties vaimolta - vihjeen saaneina kustantajan edustajat pitivät Waltaria holhouksen tarpeessa olevana lapsena. Tämä puolestaan omaksui sen roolin kiitollisena.
Ajattelin eilen maagisesta realismista kirjoittamaani lisäystä. "Juristi" ja lukuisat muut vaativat romaanilta todellisuuden kuvausta. Puoli tuntia sitten luin hyvin yhteenvedon Mario Vargas Llosan arviosta Victor Hugosta todellisuuden kuvaajana.
Romaanin tehtävä on kuitenkin muuttaa todellisuutta eli siis vääristellä.
Tämä tehtävä sanataiteelle lankesi, kun liturginen eli meidän mielestämme fasistinen yhden totuuden tulkinta todellisuudesta alkoi rapautua, ja Cervantes ja Shakespeare ryhtyivät työhön.
Ja kuten eilen viittasin, Nicolaus Cusanus oli ohittanut Tuomas Akvinolaisen oivaltaessaan, että taiteessa ja mystiikassa vastakohdiksi luullut asiat osoittautuvat yhdeksi ja samaksi.
Risto Lindstedtin ja Reijo Vahtokarin uusi katselukirja Waltarista (Mika Waltari - muukalainen maailmassa) ei ole ansioita vailla, mutta ei niitä kovin paljon ole. Kokonaisuus maiskahtaa tilaustyöltä, josta puuttuu halu jäsentää asioita eli siis taiteellisuus.
En halua sanoa pahasti. Kunnon toimittajia. Mutta tämä kirja on mainio joululahja, josta pyhäinen tunnelma ei taatusti häriinny.
Kirjallisuudentutkimus on viimein käynyt uudella innolla kiinni elämäkertoihin; sellaisia on ilmestynyt taas, ja hyviä. Muutamia vuosikymmeniä sitten kovan kommunismin hengessä kirjallisuutemme yhteiskunnallisia välttämättömyyksi esiteltiin innokkaasti Suomen kirjallisuuden historiana.
Siksi Waltarin lukijoille on aihetta mainita erikseen ja painokkaasti, että Waltari oli mielisairas ja muuttui toiseksi mieheksi sodan aikana ja sodan jälkeen. Heillä oli sitä suvussa. Eikä Waltarin 32-vuotiaana kuollut isä olisi millään mittapuulla käynyt normaalista, ei edes hakatessaan rottingilla poikiinsa uskontoa. Mika Waltarin vanhempi veli vietti vuosia Kellokosken sairaalassa ja kuoli sielultaan parantumattomasti järkkyneenä. Toinen veli oli kuolut tuberkuloosiin, joka sekin kulki suvussa.
Mutta erityisen merkillepantavaa suurten historiallisten romaanien taustaksi on aikakausi. Kirjailijat, myös kirjailijaliitto, koostuivat sodan runtelemista ihmisistä. Mieleen tulevat heti Yrjö Jylhä ja Aaro Hellaakoski, josta edellisen murskasi urhoollisuus ja jälkimmäisen hänen omissa silmissään jokin fyysinen pelkuruus. Mika luultavasti arvioi itseään samalla tavalla.
Kirjailijapiireissä oli paljon itsemurhia ja todella paljon juoppoutta. Jotkut Ihantalasta hengissä selvinneet päättivät päivänsä oman käden kautta.
Tätä repaleisuutta ei ole kuvattu - sitä vastoin sotaa edeltänyttä Tulenkantajien ja muiden hulluttelua ja keskinäistä kinastelu on kuvattu paljonkin. Katri Vala haukku Mika Waltaria kaunovalehtelijaksi, mikä onkin hyvin oivallettu. Lauri Viljanen ja Mika Waltari taistelivat samasta Elina Vaarasta. L. Onervasta on taannoin kirjoitettu laajastikin.
Ja sitten tietenkin näkyvissä asemissa oli toisen tai kolmannen luokan kykyjä aivan riittämiin.
Voi olla, ettei hyvinä aikoina niin kirjoitetan, mutta tuo oli kyllä kohtuuttoman huono aika.
Ja vielä on otettava huomioon se ihmeellisyys, että 40-luvun lopulla olivat vastakkain isoisät ja pojanpojat. Katselin sitä aikoinani pitkään tuomarikuntaa tutkiessani - henkisesti tsaarin aikan pysähtyneitä ja sitten toisaalta aivan nuoria rintamamiehiä, jotka olivat kokeneet jo liikaakiin elämän arvaamattomuutta ja kuoleman mielivaltaa.
Samoin kirjallisuudessa. Jalmari Jäntti ja V.A. Koskenniemi olivat vahvoissa asemissa ja tukivat mm. Waltaria, joka oli julistettu taantumuksen edustajaksi.
Veli veljeä vastaan ja poika isäänsä - se on maailman meno. Mutta isoisät ja pojanpojat...?
Neljä päivänlaskua, Amanita Muscaria
VastaaPoistaOnko Mika Waltarin todellisuus "Neljässä päivänlaskussa" jotenkin viksahtanutta -- vai onko se vain yksilön omaa todellisuutta jota hän vertaa meidän Market-jokapäiväämme? Onko se mielisairautta -- vai eräänlaista myrrys-miehisyyttä?
Järjestyspuheenvuoro: työnantaja on näemmä asennuttanut koneeseen nettiselaimen yhteyteen McAfee Site Advisor -pluginin (http://www.siteadvisor.com/download/ie2.html).
VastaaPoistaIhan mielenkiintoinen apuväline välttämään ainakin phisingin vaarat. Kemppinen.blogspot.com-sivuista toiminto antoi tiedoksi suomen kielellä: ei merkittäviä vaaroja, kotimaa Yhdysvallat ja kävijämäärä "muutamia käyttäjiä"(!). Sivujen omistaja voi jättää kommentteja, jos tahtoo.
Näitäkin on väitetty sairaiksi: Hemingway, Dickens, Keats, Michelangelo, Newton, Ońeill, Tolstoi, Williams, Churchill, Roosevelt, Honore de Balzac, Göthe, Händel, Mahler, Beethoven.
VastaaPoistaTarmo Manni jäi sodasta mielisairaaksi luokiteltuna. Professori ja Pro Finandia -mitalisti.
Taiteellisen kauniita mieliä.
"Mieleen tulevat heti Yrjö Jylhä ja Aaro Hellaakoski, josta edellisen murskasi urhoollisuus ja jälkimmäisen hänen omissa silmissään jokin fyysinen pelkuruus. Mika luultavasti arvioi itseään samalla tavalla."
VastaaPoistaPelkuruus on tullut niin halveksutuksi, että siihen uskaltavat tarttua vain kaikkein rohkeimmat.
Pelkuruus on lähinnä sellaista, että se tekee ihmisen toimintakyvyttömäksi.
VastaaPoistaJärkevä harkinta ei ole pelkuruutta esim fyysisissä suorituksissa. Aloitteleva ammattinyrkkeilijä ei lähde heti haastamaan mestaria. Mestari haastetaan vasta sitten, kun on näyttöä omista kyvyistä. Edetään pienin askelin kohti huippua vastustajien kovetessa matsi matsilta.
"että 40-luvun lopulla olivat vastakkain isoisät ja pojanpojat. Katselin sitä aikoinani pitkään tuomarikuntaa tutkiessani - henkisesti tsaarin aikan pysähtyneitä ja sitten toisaalta aivan nuoria rintamamiehiä, jotka olivat kokeneet jo liikaakiin elämän arvaamattomuutta ja kuoleman mielivaltaa."
VastaaPoistaTätä kohtaa en oikein ymmärrä, siis mistä aikajanasta puhutaan?
1945-1950?
Tuomareista vai kirjailijoista?
Päivän lehdessä oli Esko Elstelän muistokirjoitus. Elstelä oli, paitsi Ossi Elstelän poika, myös Mika Waltarin vävy.
VastaaPoistaKirjallinen perinne jatkuu tässä suvussa jo neljännessä polvessa; Esko Elstelän ja Satu Waltarin poika Joel Estelä on myös julkaissut kirjailija.
- Waltarin pienoisromaaneista. Hän osallistui pienoisromaanikilpailuun 1937 kahdella teoksella, joista toisen hän naamioi perusteellisesti; mm. kirjoitutti sen ammattilaisella puhtaaksi. W. tiesti, että häntä pidettiin viihdekirjailijana ja hän halusi näyttää. Niinpä hän veikin kaksoisvoiton. Vasta kun salanimet sisältäneet kuoret avattiin, raadille selvisi, minkä tempun W. oli tehnyt. Toiseksi sijoittunut romaani poistettiin kilpailusta jälkikäteen; se oli jopa valmiiksi ladottu julkaisemista varten. W. julkaisi sitten tämän ladelman pohjalta itse pienen painoksen.
Romaanin tehtävä on kuitenkin muuttaa todellisuutta eli siis vääristellä.
VastaaPoistaPieni, irtonainen sivuhuomautus: kaikki kirjoittaminen on valehtelemista ja jokainen teksti väärennös, eikä tässä ole edes mitään metafysiikkaa.
Teksti on jana, mutta maailma hässäkkä, ja tämän takia kirjoittaminen on perusluonteeltaan väkivaltaista toimintaa.
Tiedoksi: mainostettu Site Advisor ei sitten ole tarkoitettu Vistaan vaan XP-koneisiin.
VastaaPoistaSaattaa se silti toimia, mutta en aio kokeilla itse.
Kun kerran vaaroista puhuttiin...
Huumeet, hallusinaatiot, holismi. Kolme kovaa hoota.
VastaaPoistaWaltarin mielipuolisuus on mielenkiintoinen asia. Kielletyt kirjat - alaviitteellä hän mahtaili aikoinaan kovastikin soveliaisuuden ja sopimattoman puolesta ja vastaan
VastaaPoistaMika Waltari puolusti Suomalaisessa Suomessa (1933:2) modernin anglosaksisen, ranskalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden kääntämättä jättämistä, koska se oli (1) epäsiveellistä, (2) myrkyllistä (so. älykästä) ja (3) yhteiskunnalliseen kumoukseen yllyttävää, joten se kehittymättömän lukijan käteen joutuessaan yllyttää joko kiihkeään kannattamiseen tai vastustamiseen. Ne, jotka halusivat riittävän kypsinä vastaanottaa tätä kirjallisuutta, voisivat tutustua siihen Ruotsin kautta. Waltari kiisti mm. D.H. Lawrencen, Aldous Huxleyn, Sinclair Lewisin, Th. Dreiserin ja Harry Martinsonin kääntämisen ja syytti André Gideä "homoseksualisti-bolsevikiksi, joka on ehtinyt myrkyttää jo kokonaisen sukupolven".
http://kirjasto.jyu.fi/jyk/kokoelmat/julkaisut/kielletyt_kirjat/suomi.htm
Kun tähän yhdistää Waltarin kummallisen naiskäsityksen ja ajoittain kiusaalisen voimakkaana esiintyvät pelkotilat, pitänee vain todeta. Neroutta ja hulluutta on vaikea erottaa toisistaan.
Tarmo Mannia taas appiukkoni sanoi noutaneensa Saarijärveltä sotien aikana Suolahteen, sotilaspiiriin, koska tämä oli jäänyt kotiinsa pankolle makaamaan. Appiukko kertoi Tarmon jo silloin muistuttaneen sotamies Honkajokea, A . Mutta ei toisella A:lla vaan jollakin muulla kirjaimella.
Palveluskelpoisuusluokka oli appiukkoni mukaan silloin jo sellainen. Tämä ei estänyt häntä kylläkään tekemästä taidetta sitten myöhemmin.
Jokaisessa meissä saattaa asustella pieni taiteilija.
ad eero,
VastaaPoistaJos Neljää päivänlaskua lukee kuvauksena Waltarin kesänvietosta eikä ajattele kyseessä olevan allegorian, on mielestäni pakko sanoa, että hulluhan tässä kirjoittaa. Toki voi myös ajatella, että Waltari harrastaa maagista realismia ja kuvaa nykyaikaa allegorian keinoin.
Minusta Turms kuolematon, Waltarin viimeinen romaani, on dokumentti kirjoittajansa mielentilasta ja sen romahtamisesta. Waltarin tutut teemat naisista toistuvat, mutta kuavaus on unenomaisempaa ja mystisempää kuin koskaan. Minäkertoja tuntuu itsekin epäilevän kokemansa todellisuutta. Tällaisen kirjoittamiseen vaaditaan minusta omakohtaista kokemusta.
Pari ajatusta Waltarista.
VastaaPoistaPanu Rajala kertoo F.E. Sillanpäästä kertovassa sarjassaan ajasta jolloin tämä oli ollut "pöpilässä" hoidossa sota-aikana ja sinne oli tuotu myös ao. kirjailija. Fransu oli sitten irvinyt Häntä että tämä ei tule koskaan voittamamaan Nobelia.
Jossakin tämän syksyn aikakauslehdessä oli juttu Waltarin sairastelusta, hän eli ilmeisesti jonkinlaisessa noidankehässä. Jutussa oli ajatus, että kun kirja oli valmis Mika W. masentui voimakkaasti ja alkoi tehdä asioita joilla olisi voinut tuhota itsenä, vietiin hoitoon ja hoidettiin täysin kyseenalaisilla keinoilla ja tervehtyi sen verran että pystyi jatkamaan kirjoittamista ja sitten sama alkoi alusta.
Mielenterveysongelmat ovat melko ja valitettavan yleisiä kirjoittelijoille (tarkoitan myös asiatekstien parissa ahertavia). Henkilö joka kirjoitti pisimmän teossarjan omaelämänkerrallisen tapaiseksi, joutui hoitoon aikoinaan.
Eräs tuttavani joka kirjoittaa asiatekstiä, lehdistöön ja kirjojakin, tekee sitä jossain määrin lääkkeiden varassa.
Kun kirjoitelmia lukee niistä paljastuu joskus kolme piirrettä. Kirjoittajia on periaatteessa neljää lajia:
se joka ei tarvitse lääkitystä koska kirjoittaminen on hänelle helpompaa kuin muille, esim. lahjakkuus tai se että kirjoittamalla ei tarvitse elää.
se jolta lääkitys puuttuu
se joka on unohtanut lääkityksen
se joka käyttää lääkitystä ja sen valitettavasti huomaa.
Auditorio on siis sitä mieltä, että pitää olla hullu tai humalainen voidakseen kirjoittaa jotakin lukemisen arvoista. Aika paksua.
VastaaPoistaAd Eero Raunio:
VastaaPoistaSe on maagista realismia.
Ad Hups:
VastaaPoistaEn esittäisi tuollaista yhteenvetoa, koska hullunsa ja humalassa ei juuri koskaan kirjoita käsitettävää tai ainakaan painamisen arvoista tekstiä.
Luullakseni auditorio viittaa siihen, että intensiivinen ja tuloksekas taiteen tekeminen on silmiinpistävän tavallista henkilöillä, jotka selvinä aikoinaan yltävät poikkeuksellisiin suorituksiin.
Waltarikin puhui jatkuvasti aivojen pysäyttämisestä ja "taulun puhtaaksi pyyhkimisestä" työrupeaman jälkeen. Muistaakseni Hannu Salama on selittänyt samaa. Jopa Tarkan Saarikoski-elämäkerrasta näyttää ilmenevän, että P.S. yritti irvissä hampan kirjoittaa aamupäivät selvänä ennen kuin ryhtyi palkitsemaan itseään pullollisilla.
Tiedoksi: Varsinainen ohjelmisto nettisivujen ja myös blogien kopioimiseen (myös kommentit ja toimii Vistassa):
VastaaPoistahttp://www.httrack.com/
Ad Sattuma:
VastaaPoistaTarkoitan tuomareita - n. 1950 korkeimmassa oikeudessa oli jäseninä useita 1880-luvulla syntyneitä ja esittelijöinä useita 1920-luvulla syntyneitä, jotka vielä samalla vuosikymmenenä nousivat jäseniksi.
Eläkeikä oli 70 vuotta. Siitä on helppo laskea; nuorimpina nimitettiin juuri 40 vuotta täyttäneitä.
Minä meni aika vanhana - olin 31 v. Jäseninä oli silloin pari kolme heppua jotka olivat pari - kolme vuotta isoisääni nuorempia.
Pointti on tietysti se, että tuomarikunnassa perinteet korostuivat niin että vanha kaarti oli tavoiltaa "tsaarillista". Eräskään ei alentunut kantamaan salkkuaan, vaan viraston vahtimestari haki sen Bulevardilta ja köpitti sitten perässä.
Minun silmissäni "sotasukupolvi" eli 20-luvun alussa syntyneet koostui täysin toisenlaisista ihmisistä, jotka kaikesta päättäen arvostivat mutkattomuutta enemmän kuin muodollisuutta.
Viittasin kirjailijoihin siksi, että Kirjailijaliitossa istuivat 1880-luvulla syntyneet (Koskenniemi) 20-luvulla syntyneiden kanssa.
Ad Junakohtaus:
VastaaPoistaOlen samaa mieltä. Sanoit asian hyvin.
Ad JK
VastaaPoistaKärjisti(ä)n. Urheilussa näkee toisinaan psykoottista keskittymistä johonkin hyppyyn tai loikkaan. Trafiikki stadikalta lataamoon on kuitenkin vähäistä. Urheilijoillahan on omat henkiset valmentajansa.
"Neroudessa on aina mukana myös pisara hulluutta." (Aristoteles)
VastaaPoistaMutta Kemppisen mukaan Waltarissa oli hulluutta kahmalokaupalla, ja sehän ei pidä paikkaansa.
Vieras mies taloon-novellin päähenkilönainen ei paljoa tekoakaan katunut tappaessaan hullun (oikeasti´) miehensä.
"Hän kuuli murtuvan pääluun rusahduksen, mutta miehen tuuperrettua nenälleen maahan hän varmuuden vuoksi löi vielä uudestaan miestä ohimon kohdalle.
Katkerasti hän tiesi, että hän tulisi koko elämänsä ajan katumaan vain sitä, ettei ollut iskenyt kovemmin kun aamulla halko osui hänen kouraansa."
Vmt on hieno ja väkevä novelli. Waltari kirjoitti suoranaisesta yleisestä painostuksesta novelliin jatko-osan, Jälkinäytös, joka ei oikein toiminut. Moralisoijat ja sormen heristelijät olivat kuitenkin tyytyväisiä kirjailijan kyykyttämisestä.
Waltari onnistui siis hyvin novellistinakin; Ei koskaan huomispäivää liikkuu hienosti Deen jalanjäljissä syyllisyysteemoineen ja Sellasta ei tapahdu-novelli on unenomainen ja utumainen kertomus paikasta nimeltä eimikään.
"Eikä Waltarin 32-vuotiaana kuollut isä olisi millään mittapuulla käynyt normaalista, ei edes hakatessaan rottingilla poikiinsa uskontoa."
Tämä on täyttä asiaa. Mikan isä, pappismies Toimi Waltari, oli ankara kasvattaja natsimaisine manööreineen.
Waltari kertoili muistelmissaan miten eräs rankaisukeino oli seisottaa poikia tuntitolkulla asennossa. Vieressä vesilasi ja potta.
"Siinä meidän oli hiljaa seisottava kunnes isä palasi koulusta. Hän taisi vähän naureskella ja vapautti meidät pinteestä. Kenties tämäkääm ei ollut psykologisesti erikoisen onnistunutta..." (Kirjailijan muistelmat s.39)
Tillman: ”Neroutta ja hulluutta on vaikea erottaa toisistaan.”
VastaaPoistaNäin varmasti on, mutta näitä rajapintoja voi syntyä myös ilman erikoisia geneettisiä ehtoja ja rakenteita - paradoksien kautta.
Petja: ”Pelkuruus on tullut niin halveksutuksi, että siihen uskaltavat tarttua vain kaikkein rohkeimmat.”
Kierkegaard lisäisi tähän mm. : ”Ahdistus on kuin älyn varjo...” Se on kuin edellytys suurille luomisteoille - tieteessä ja kirjallisuudessa. Luovuuteen liittyen Rollo May kuvaa kofliktin "kaiken" kuninkaaksi.
Katastrofissa minä menettää hallinnan aiemmin tuttuihin ajatusrakenteisiin. Ahdistus murtaa näin tien vapaalle ajatusten vuolle - tien turvallisesta ja mukavasta kohdusta ulos ristiriitaiseen ja ahdistavaan elämään - virikkeiden ja mielen anarkiaan. Ahdistus mahdollistaa uuden paradigman esiinmurtautumisen vanhojen ajatustottumusten läpi. Katastrofitilanteessa minän ainoa mahdollisuus on "kellua" - se voi nyt liukua ulos vanhasta ja herätä uudessa.
Ernst Kretschmer löysi neroutta kulttuurien rajapinnoista. Voisiko se olla seurausta siitä, että siellä juuri erilaiset ajatusmaailmat kohtaavat ja synnyttävät ahdistusta!
Kun esim. Venäjän intelligentsia syntyi, silloin Venäjä oli monin tavoin "katastrofinomaisessa" muutostilassa - Läntistä kulttuuria (Pietari Suuren vähän aiemmin tuomana tuliaisena) oltiin sekoittamassa slaavilaiseen kulttuuriin.
Toki - 1700-luvun lopulla tapahtui paljon muutakin - kuten ”ladan” (arabien käyttämä "fitna") paluu, miehisen jäykän ajatuskentän katastrofoijaksi.
Ennen kuin Euroopan uusi tuleminen n. 1000-luvun paikkeilla alkoi olla nähtävissä, sitä edelsi frankkien kulttuurin alasajo. Mitä sen tilalle nousi, se tuli epäjärjestyksen ja kaaoksen kautta ja oli aluksi jopa naivia.
Luovuuden lainalaisuudet ovat meille yhä ilmeisen saavuttamattomissa. Kulttuurien heräämiset eivät ole lähimainkaan yksinomaan geneettisesti nerojen esiinryntäysten seurauksia vaan paremminkin muuttuneiden olosuhteiden järjestämien katastrofien hedelmää.
Ad Omnia:
VastaaPoistaEttei nyt kukaan erehtyisi sävystä - Waltari oli henkilönä edelläkävijä myös mielenterveysongelmissa. Muistelen että hän tuli ylilääkäri Toivo Pihkasen kanssa esiin näillä asioilla 70-luvulla, jolloin ueimmat ihmiset ajattelivat kaksiehtoisesti - hullu - terve.
En ole varma, käsitetäänkö vieläkään aivan yleisesti, että paha henkinen suistuminen voi tulla melkein kenen tahansa kohtaloksi, jos kohtalo iskee oikein pahasti.
Itse pidän "hulluutta" auktoriteettiyhteiskunnan välineenä, joka oli käytössä 1770-luvulta 1980-luvulle.
Samanlainen ongelmallinen sana on "rikollisuus", jonka syitä haettiin vuosikymmeniä ihmisistä ennen kuin käsitettiin että se oli etukäteen perusteettomasti oletettu kategoria.
Ad Catulux;
VastaaPoistaEn nyt huomaa, mistä sait väärän käsityksen. Myös minusta Waltarin ns. pienoisromaanit ovat hienoja ja tavattoman tervejärkisinä.
Niinpä kustantaja WSOY suhtautui niihin erittäin vihamielisesti.
"Ei koskaan huomispäivää". "Fine van Brooklyn". "Sellaista ei tapahdu". "Kultakuttri."
- Kokoomanide "Koiranheisipuu" on kaikin puolin mainio.
Runot meillä on aina sisällämme ja novellit keskuudessamme, mutta minne menivät (ja mistä tulivat) pienoisromaanit? Jotenkin sanasta tulee mieleen aikanaan tunnettu, mutta teknisesti melko mieletön termi "pystyflyygeli". Ei niin, ettei romaani voisi olla pieni tai lyhyt. Mutta kuten Hannu Tapani Klami tapasi lisensiaattiseminaarissa toistaa, lisuri (saati väitöskirja) ei ole elefanttitautiin sairastunut gradu. Kääntäen, enemmän pienoisromaani on ei-romaani kuin romaani.
VastaaPoistaTulikohan tämä tarpeeksi epäselväksi.
Adolf kirjoitti
VastaaPoista'Ahdistus mahdollistaa uuden paradigman esiinmurtautumisen vanhojen ajatustottumusten läpi. Katastrofitilanteessa minän ainoa mahdollisuus on "kellua" - se voi nyt liukua ulos vanhasta ja herätä uudessa.'
Tästä muotoilusta minä pidän.
'Kelluminen' on hyvä kielikuva tilanteessa, jossa ei ikäänkuin voi liikkua mihinkään suuntaan, mutta jotain on silti ehdottomasti 'tehtävä' ja tapahduttava määrätyillä psyyken ja luovuuden tasoilla, jotta umpikuja laukeaisi uuteen alkuun.
*
(Kerron tämän uudestaan kertauksen vuoksi)
Muistan, kun vuoden 1979 keväällä olin viemässä erästä Hesperian sairaalan suljetun osaston potilasta kanttiiniin.
Kauempaa kanttiinin vastakkaiselta puolelta meitä vastaan käveli vanha, pienikokoinen, harmaatukkainen ja pyylevä mies.
Katseeni (joka oli hämmästyksestä ja tarkkaavaisuudesta johtuen varsin tuikea; tuikea se on jo muutenkin) kiinnittyi häneen välittömästi, ja tuijotimme toisiamme koko ajan silmiin jopa vielä katseidemme kääntyessä toisiimme, kun olimme jo aivan kohdakkain.
Vanhan miehen katse oli utelias ja ehkä hieman väsynyt tai apaattinen mutta silti jotenkin lempeä.
(kts. PS.)
Tunnistin miehen Mika Valtariksi. Muutaman kuukauden kuluttua luin lehdestä, että hän oli kuollut.
En koskaan unohda tätä epätavallisen pitkää katsekontaktia, joka ei lainkaan sopinut tavanomaiseen käytösetikettiin.
PS.
Waltari oli kuulemma '(piilo-)sadisti', mikäli Kemppistä on uskominen.
No - kaikki alkoholistit ja etenkin luovat alkoholistit ovat jonkunasteisia sadomasokisteja, ja ylipäätään varsin monet luovat ihmiset ovat - joivatpa sitten tai ei - (hypo-)maanis-depressiivisiä.
Ad Rauno Rasanen:
VastaaPoistaSadismi esiintyy muuten myös Jänttien syytöksenä Waltarille pienoisromaani-jupakan yhteydessä.
Taannoin - joko siitä olisi vuosi - Hakimista kirjoittaessani kiinnitin huomiota siihen, että Waltari on uskomattomana etevä kuvaamaan etenkin naisten kiduttamista. Naisten harjoittama miesten "kiduttaminen" ei tunnu aivan yhtä uskottavalta.
hups:
VastaaPoista"Tarmo Manni jäi sodasta mielisairaaksi luokiteltuna. "
totaaliaseistakieltäytymisen takia, ja oli kai siinä yksi pakokin (jota hän ei itse ole kertonut),
mutta siis myöhemmin Manni toimi mm. Mika Waltarin autonkuljettajana.
Yritin toki Tarmolta, kun tunsin, lypsää jotakin muisteluja. Tavan kalsea palkollisen ja herran suhde taisi olla, toisaalta en ole nähnyt missään esim. tietoa että Waltarin Marjatta-vaimo otti vastaan tönimisiä "jos sattui herran kanssa samaan aikaan oviaukkoon."
Waltarin mielen sairautta on lienee syd_barret-maisesti liioiteltu.
Mikä siinä kiehtookaan, mutta puhunee tuo sieni yläkulmassa puolestaan.
Verrataan vaikka joku Leif Färding, jonka hullu elämä on kuin tabu vielä vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen.
-rh
Ad Dr. blind:
VastaaPoistaPienoisromaani, niin! Waltarin tunnustetu esikuva oli Thomas Mannin "Kuolema Venetsiassa", joka todella on pienoisromaani.
Toisaalta haluaisin nimetä kolme tai viisi Tshehovin pitkää esseetä (kuten "Kaksintaistelu") pienoisromaaneiksi. Epäilen että Tshehov ujosteli romaani-nimikettä kirjoittaessaan jättiläisten varjosta.
Haanpää puolestaan ei osannut kirjoittaa romaania. "Noitaympyrä" on pituudestaan huoliamtta puhtaasti novelli.
Minulle novelli on kuin kasvitiedettä ja romaani kuin metsätiedettä. Novelli on suljettu biosysteemi kun taas romaani on järjestelmänä avoin.
"En nyt huomaa, mistä sait väärän käsityksen. Myös minusta Waltarin ns. pienoisromaanit ovat hienoja ja tavattoman tervejärkisinä."
VastaaPoistaNo, lähinnä tästä kommentistasi:
"Siksi Waltarin lukijoille on aihetta mainita erikseen ja painokkaasti, että Waltari oli mielisairas ja muuttui toiseksi mieheksi sodan aikana ja sodan jälkeen."
Ja ajattelin mainita ohimennen, että Waltari oli myös kaiken muun hienon lahjakkuutensa ohessa myös loistava novellisti..eiku pienoisromaanien kirjoittaja. Vai tarkoittavatko ne sitten samaa?
Rasanen siis pääsi kohtaamaan kävelevän ja elossa olevan instituution; tai siis sen, minkä aika oli jättänyt jäljelle.
ENITEN minua vaivaa tämän päreen pakinoissa se, onko junakohtaus aforistikko vai onko tämä plagiointia???
"Teksti on jana, mutta maailma hässäkkä, ja tämän takia kirjoittaminen on perusluonteeltaan väkivaltaista toimintaa."
Tämä on hienosti sanottu.
ad Raunio
VastaaPoistaJos en täysin väärin muista niin Waltari sättäili sinuhen suuntia kritisoiden variaatioita alaviitteissään. Hyvä virike kerroksellisiin tulkintoihin, jotka tulevat lopulta lukijan omasta mielestä. Erilaista Waltaria. Saattoi lasissa olla konjakin lisäksi kärpässientäkin. Puhelinluettelo on hyvä, jos tahtoo varoa vähänkään vinksahtanutta tekstiä...
Ad omnia:
VastaaPoistaKyllä; aloitukseni oli provokatiivinen. Pidän Neljää päivänlaskua tietynlaisena avaimena kirjoittamisen mielentilaan (ja aikakauden suhtautumiseen muihin huumeisiin kuin akunaaliin). Pidän sitä myös "maagisen realismin" avaimena (suomalaisille).
Eli pidän siitä kirjasta.
Ja suosin myrrysmiehiä, ukkoja tai akkoja jotka seisovat kahareisin kahden maailman välissä, näkyvän ja näkymättömän. Sitähän kirjailijan homma on. Valokuvaaja taas kuvaa näkyvää, hengenmiehet kuvittelevat ääneen näkymätöntä.