Likaiset jalat

Rikas veljeni kyselee aina meiltä lähtiessään kenkälusikkaa. Kun ei ole. Olen miettinyt tätä asiaa joitakin vuosikymmeniä.

Sitten kuulin jutun tästä asianajajasta, joka keksi menestymättömyytensä syyn. Hänellä oli samanlainen Bossin puku kuin muillakin, mutta hän sai vihiä, että toisilla oli tapana riisua se maata mennessään.

Ehkä todella hyvänpäiväisiin kenkiin tarvitaan kenkälusikka. Olen nähnyt sellaisia kenkiä näyteikkunoissa. O.J. Simpsonille meinasi käydä hyvin höperösti Guccin kenkien takia.

Nyt olisi kenkälusikka. Ostin sen samalla kun uudet hämäyskengät (Ecco). Minusta on hauskaa käyttää lenkkareita tumman puvun kanssa, mutta juoni onnistuu vain, jos kengät ovat mustat.

Ne ovat vain Lenitan puheita, että meillä muka kenkiä katsottaisi. Ei kyllä katsota. Tuskin ihmistäkään. Äidinisäni kulki aamutohveleissa kesät talvet sisällä ja ulkona, ja varakkaana ja arvostettuna henkilönä kuoli. Syksystä kevääseen hänellä oli päässään etäisesti mannerheim-tyylinen karvalakki, joka oli aitoa sähkökania. Apteekkarilla olin nähnyt pushkin-hatun, joka kuului olevan kriminkoipea, mutta apteekkarit ovatkin asia erikseen.

En tiedä, milloin meillä Suomessa alettiin riisua kengät kylään tullessa. Se on kieltämättä naurettava tapa, mutta kaikki tekevät sen. Itse tein sen kerran tummassa puvussa, ja sitä pidettiin kuitenkin liioitteluna.

Isoisä-vainaa ei kenkiä riisunut. Kun hänellä oli päiväunen aika – siihen maailman aikaan puhuttiin tupluurista – hän viikkasi sanomalehden vuoteen päiväpeitolle ja asettui siihen kuin Lenin tai Stalin katafalkille.

Miksi ihmiset eivät riisu sukkasilleen töihin tullessaan? Töissä on kuitenkin yleensä siivottu paremmin kuin kotona. – En tiedä. Turha kysyä naisilta, kun heillä on usein sisäkengät kassissa. Turha kysyä professori K:lta, joka käyttää edelleen kalosseja. Miksi Englannin armeija käytti kaameita kenkäruojuja ja säärystimiä? Varmaan siksi että saappaat viittaavat ratsastamiseen ja siten korkeampiin henkilöihin. Saksassa rasvanahkainen saapas levisi kapitulantti-aliupseereilta miehistölle ja ennen pitkää siitä tuli hitlerismin tunnus. En tosin muista yhtään kuvaa Hitleristä ratsailla.

Tämä kaikki liittyy tavalla tai toisella hämmästykseen. Luistelija kertoi eilen urheiluruudussa, ettei nykyisin käytetä pikaluistimessa lainkaan sukkaa, koska se olisi millli liikaa hölskymisvaraa. Mikä ettei. Kun mennään kaarteessa kuuttakymmentä, se on tarkkaa peliä.

Todellinen kirjoituksen aihe on hämmästely – mitä ihmisistä jää muistoon. Olen edelleen siivonnut tietokoneeni arkistoja korkeimman oikeuden päätöksistä vuodesta 1980. Kieltämättä nousee mieleen kaikenlaista – mutta päällimmäisenä se, että toisista ihmisistä muistaa vain yleisen keljumaisuuden ja toisista hymyn ja leppeän katseen. Se ammattitaito ja juridiikka, jonka kukin hallitsi, on ajat sitten kadonnut. Lait ovat muuttuneet ja ajattelu- ja kirjoitustapa ovat toisia.

Eräästä Otavan aikojen johtajasta muistan lähinnä sen, että hän oli mielikseen saita eli natku. Osasin silloin laskea kirjojen kustannuksia sen verran että tiesin tuollaiset kymmenen prosentin alaspäin pyöristämiset turhiksi ja lähinnä kai yritykseksi kunnostautua esimies-omistajien silmissä. Muistan päällikön, joka nautti naisten nöyrryttämisestä ja erään toimittajan, joka oli vanhan kansa kopeloija - vähän väliä jonkun tisseissä kiinni. Muistan 90-vuotiaan vahtimestarin, joka tanssi pikkujouluissa.

Muistan koulusta koulukiusaajien kauhun, Hämäläisen pojan, joka nosti pahana pidetyn tappelusnkarin seinälle vaikka polkupyörineen ja sanoi lempeällä äänellä, että annetaan me noiden pienempien olla.

Neljäkymmentä täyttänyt poikani, dosentti, muistaa J. Donnerista edelleen ensimmäisenä sen, että siinä oli mies joka ei antanut lapsella Jaffaa lantringiksi esile otetusta pullosta. Muistan sen kauhistuneen liikkeen, kun lapsi tuli keittiöstä lasin kanssa ja katsoi vetoavasti, kivahduksen: Ei!

En oikein raaskisi mainita asiasta, koska mies tuntuu oppineen maailmassa jotain, siis tämä kirjailija.

Muistan kun käveli Mauno Koiviston perässä ennen kuin tunsin häntä lähemmin ja seurasin, miten hän selviytyy auenneesta kengännauhasta. Hän silminnähden mietti, voiko tas. presidentti pyllistellä keskellä Aleksia. Meni muistaakseni kengännauhan liehuen Smolnaan. Tärkeintä ei ollut päämäärä vaan liike.

Muistan miten Markus-setä osoitti vastanmielisyyttään lapsia kohtaan ollessaan maakunnassa esiintymässä. Hän oli kurin ja järjestyksen miehiä ja se lällättely lastentunnilla oli ihan feikkiä.

Muistan sävelradion Stif Framåtin, joka oli ihmisistä ystävällisimpiä ja avuliampia. Muista kun Jukka Kajava kiisti jyrkästi, että hän olisi ollut kokelaana kelju; tarkistin asian kirjasta ja kyllä hän oli meillä koksuna joulun aikaan 1962.

Muistan miten aina vihaamani vääpeli kertoi kotiuttamismatkan saattajana aika suoraan, millaista oli kumarrella itseään kaksikymmentä vuotta nuoremmille upseerin koltiaisille kaiken sen jälkeen, mitä oli nähnyt sodassa ja rauhassa. Obuhovin tykitkin oli viety kantamalla Syvärille ja tuotu kantaen takaisin.

Muistan tädin, joka varoitti minua junasa 1957, kun olin yksin matkalla vartionjohtajapäiville, panemast koskaan sormea hauen kitaan suomustusvaiheessa. Joku oli pannut ja kuollut verenmyrkytykseen. Se oli olympiavaunu, II luokka.

Siitä kenkälusikasta muuten vielä – luen Paloheimo-yhtiön historiaa (kirj. J. Yrjänä) selvittääkseni Boreniuksen toimiston menneitä ylitsekäymisiä. Kyllä siellä pappa-Borenius muhoilee oikein valokuvassa. Tähän mennessä lukemani perusteella olen saanut sen käsityksen, että osaava juristi oli yhtymälle hyvinkin tarpeellinen.

Sahateollisuus oli vähän väliä sellaisessa saumassa, ettei siinä aina oikein auttanut edes kenkälusikka.