Jotenkin etälamauttavaa

Tämä linja pätkii.

Se on jotenkin etälamauttavaa. Elisa on tehnyt parhaansa, me emme. En muista missä itse olin mutta muutama vuosi sitten, kun meillä oli viemärikaivanto auki, unohtivat tipauttaa sinne valokaapelin.

Siksi tänne tulee juuri se määrä kuparilankoja, joka vedettiin kesällä 1973. Laajakaistani ei kestä kuuden megan vauhtia.

Huvittavaa kyllä, ainoa kohta josta satelliittilautanen näkisi kohteensa niin kuin Tannhäuserin tenori iltatähden, on pannuhuoneen katolla. Sekin taitaisi edellyttää kaapeliojan kaivamista.

Ei iske.

Tiedän viettäväni merkittävän osan loppuelämästäni, oli se lyhyt tai pitkä, tämän pöydän ääressä tässä talossa voimistellen verkossa, ellen lue tai nuku.

Viisaampi veljeni, joka jäi juuri eläkkeelle Ylen lähetyspuolelta, mutisi jotain sellaista, ettei sille mitään mahda, vaikka Kauklahden masto on parin kilometrin päässä ja (tietääkseni) todella järeä tietoliikenne kevyen kävelymatkan päässä. Ei Ericssonin tehdas ainakaan takavuosina olemattoman infran varassa toiminut.

Siis odotellaan. Ennen pitkää tähän saa äänen ja kuvan kauniisti.

Tietenkään en viitsi maksaa mitään enkä nähdä vaivaa, koska toinen työpaikkani HIIT on Tapiolan-Otaniemen alueella, jossa tietoliikenne ei jumita.

Häpesin hetken, kun käsitin asuvani kadehtittavasti eli puiden keskellä lähellä Helsinkiä omin tuvin, omin luvin.

Jos muuten tiedätte näppärän keinon, jolla voisi ripata oman bloginsa, neuvokaa. Vähiten vaivalloinen keino on tällä hetkellä kopioida hiirellä leikepöydälle tekstit ja tallentaa ne Wordiin. Vanhempani ja muutama muu kaipailevat juttuja joskus, ja heille paperin lukeminen on paljon vaivattomampaa kuin tietokoneen. Ja voisihan näistä pritata tai painaa (Lulu) pieniä kirjojakin joululahjaksi. Kun jokainen teistä tietää, Blogger vastustaa miehekkäästi tulostamista ja pdf-muotoa, ja se johtuu vain osittain java-kilkuttimista, joita minullakin tässä on.

Takavuosina rippasin mielenkiintoisia e-kirjoja erilaisilla ekstraktroreilla, mutta kuvittelen, että robottien mahdollisuuksia on rajoitettu.

Kysyn tätä teiltä siksi että olen niin tyytyväinen tähän blogimeininkiin ja keskusteluihin.

Kaivoin esiin muuhun käyttöön pari viisaina pidettyjen henkilöiden kirjoitusta, ja he vaativat, että koulussa tai korkeakoulussa olisi opetettava relevanttia keskustelua, eli siis sellaista, joka lähtee faktapohjalta.

Toiseksi esimerkiksi nuoruusvuosien kirjaelämysten kertominen toisille on terapeuttista ja antaa ihmettelyn aihetta. Miksi toiset ovat niin tärkeitä ja toiset niin haurastuneita.

Muutaman nyt tulleen kommentin johdosta huomasin, että kun kävin joitakin vuosia sitten Tucsonissa ja Tombstonessa, mieleni perällä oli "Punavyö", vaikka ajattelin O.K. Corralia ja lännenelokuvia. "Punavyö" on minulle myöhäinen. Olin Otavassa ottamassa vastaan sarjan käsikirjoituksia - jouduimme hoitamaan yllättäen lasten ja nuortenkirjoja erään tovin, kun tehtävien vakinainen haltija, maisteri Aili Palmén, sai vaikean sairauden ja joutui leikkaukseen. Hän parani eivätkä kirjatkaan ehtineet sen vajaan vuoden aikana huonontua.

Mutta kuten sanottu, niitä kirjoja olen lukenut ammattilaisen silmällä, ja se jos mikä tuhoaa lukemisen ilon.

Siunaan itseni viidesti viikossa, etten ole kustannustoimittaja enkä ammattimainen arvostelija, vaikka teen kyllä jatkuvasti sen suuntaisi töitä. Ammattilaisajoiltani muistan sen sielullisen sameuden, johon sairastuu, kun menettää kykynsä lukea iloiten (tai inhoten).

Olen tuntenut äikän maikkoja, jotka lukevat sanomalehteäkin kynä kädessä...

Päivän postauksen kuva kuvittaa tämänpäiväistä tunnelmaani: silloin kun tällainen blogi on parhaimmillaan, se toimii kuin kansakoulun jatkoluokka.

Tärkeitä asioita, uusia näkökulmia, tietojen täydentämistä mutta raisuin nuoruus takanapäin.

Kansakoulun jatkoluokat... aivan. Sitten oli jokin kansalaiskoulu. En oikein muista. Jos asia olisi tärkeä, tietäisin keneltä kysyä.