Saapasnahkatornista

Minulta on vaadittu kannanottoja ajankohtaisiin asioihinm vaikka en ole edes ministeri.

Sellaisia tulee kun on tullakseen. En ole erikoisen asiantunteva asiantuntija enkä sopiva rientämään neuvomaan neuvottomia. Minua ei myöskään tarvitse uskoa.

Tunnen tällä haavaa olevani Simeoni saapasnahkatornissa tähyilemässä silmät ympyräisinä itsensä Lusifeeruksen kanssa kuun reunalta maailmaa, jossa Iso Turkki näyttää nostaneen sodan Amerikan valtakunnalle ja Jukolan veljeksille.

Tuon suositeltavan romaanin lukijat muistavat tosin, että ennen seikkailuaan Simeoni oli etenkin Hämeenlinnassa esiintyneen ylettömän viinanjuonnin ja vehnäpullan syönnin seurauksena hätistellyt pikku-ukkoja ympäriltään. Myös kirjoittajan, A. Kiven, sairaskertomuksessa mainitaan delirium tremens eli juoppohulluus.

Olenpa selvänäkin näkevinäni, täältä kuusta katsellen, että niin sanottuun kansalaisyhteiskuntaan tukeutunut poliittinen järjestelmä on nopeasti muuttumassa ja että poliitikkoja ja keskeisiä päättäjiä vaivaa paha pelko silloinkin kun he esiintyvät päättäväisesti.

Lakonuhkaa ja ennenkuulumatonta sarjamurhaa näyttää yhdistävän jokin muukin kuin ajankohta, mutta kukaan ei tiedä mikä.

Katsomani verkkopaikat ovat todella täynnä hyvin kiihkeitä kannanottoja.

Se tapahtuu sitten ensimmäistä kertaa. Suomalaiset keskustelevat. Todellisuudessa kirjoittajat näyttävät kyllä huutavan sivu toistensa korvien, mutta juuri tätä kai pelättiin, kun nuorten poliittista passiivisuutta päiviteltiin ja samalla kerrottiin, ettei äänestäminen Internetissä ole hyvä ajatus.

Nyt jotkut ehkä haluaisivat sulkea koko verkon. Kuten tunnettua, se ei onnistu.

Se on tietysti vanha perinne tässä maassa. Sanotan että turpa kiinni rivissä. Kysytään että eikö sana kuulu vai eikö se tahoa. Näyttäisi että ei enää tehoa.

Oikeastaan hätkähdin aika rajusti, kun paikallinen – siis Kirkkonummen – rehtori sanoi televisiossa, että tekstiviestit lähtevät liikkeelle huhuista ja muutaman minuutin jälkeen tiedotusvälineet alkavat soittaa. Ja murhapäivänä tietyissä kohden verkkoa oli myös oikeita tietoja lähes tosiaikaisesti ja joka tapauksessa ennen kuin tietotoimistoilla.

Tämä on muuttunut. Tämä on uutta.

Ihmisillä ei ole johdonmukaisuuden tarvetta. Digi-TV:n turhuutta päiviteltiin vielä joitakin päiviä sitten ja eräät huomauttelivat, etteivät ole nähneet mitään interaktiivisuutta.

Luultiin näet, että se interaktiivisuus on hyvä asia. Mutta ei se ole välttämättä hyvä asia. Sillä saa aikaan paljon pahaakin, kuten perättömiä, raskaita huhuja. Ihmiset voivat villiintyä kuin härkälauma.

Ja tämä yhteisöllisyys, josta nyt paljon puhutaan. Hauska sana. Communality. Vanhoissa saksalaisessa pandektioikeuden oppikirjoissa oltiin jo hyvin tarkkoja siitä, mitä on yhteisö, yhteys, yhtiö, yhteiskunta, yhdistys, heimo, rotu…

Viittaan Kiveen sanoakseni, että romaanin juoni on yksinkertainen: seitsemän miestä muutti metsään ja sitten aikanaan sieltä pois. Ei tarvitse olla kotiaineen kirjoittaja nähdäkseen, että siinä kerrotaan jotain veljesyhteisöstä ja kyläyhteisöstä. Itse asiassa siinä kerrotaan hyvin paljon ja siinä puhutaan myös muutoksen kivuliaisuudesta.

Veljekset kävivät esivaltaa vastaan ja sitten juoksivat sitä pakoon. Esivaltaa edustivat lukkari ja lautamies sekä tietysti rovasti, tukasta retuuttajia kaikki. Mutta oli kyllä velisarjakin toistensa saivaristossa ja rinnuksissa vähän väliä.

Paremman puutteessa kannatan omalta osaltani luovaa laidunmaata (Creative Commons). Minulle se tarkoittaa tietojen eli muun muassa kirjoitusten vapaata vaihtamista kaiken uhallakin.

Sitä vastoin ja luontaisia viehtymyksiäni sortaen en ole saarnamies Haluan olla kirjoittaja, ja jos joku lukee, oma häpeänsä.

Hiihoo!