Mitä romaanissa ei ole?

”Seitsemässä veljeksessä” kukaan ei ole kertaakaan sairaana. Kukaan ei sivalla edes kirveellä jalkaansa. Raihnaisuutta kyllä on monenlaista, ja etenkin tappelusta tulee vammoja, joita lääkitään.

Kirjassa ei ole lapsikuolleisuutta. Kuolemaa pelätään etäältä. Veljesten äitikin vain katoaa kuvasta ja isän kuolema esitetään historiana, vaikka nuorin lapsi on vielä taapero eli taöpauksesta ei voi olla monta vuotta.

Kivi on kummallinen elokuvataiteilija. Hän leikkaa hyvin, ja eräät kohtaukset, kuten suuri tappelu Tammiston pihalla, on kuvattu niin, että elokuvaohjaaja näkee kameran paikat, pari panorointia ja zoomauksen. Eräin kohdin on suoritettu ajo käyttäen dollya.

Kertomus on mutkallinen asia. Kertomus on kuin kompressioalgoritmin tuote. Eräästä kirjasta esimerkki: kuningas kuoli; kuningatar kuoli. - Tämä ei ole kertomus, ja jos hallitsijoiden nimet mainitaan, se on lähinnä maininta siitä, kumpi heitti henkensä ensin. ”Kuningas kuoli. Sitten kuningatar kuoli suruun.” – Tämä on kertomus, ja sen muistaa heti.

”Seitsemn veljestä” on dynaamisempi kuin ehkä mikään mieleen tuleva romaani, koska kaikki muuttuu koko ajan. Veljekset muuttuvat. Muut ihmiset muuttuvat. Metsä muuttuu. Riista vähene. Suo muuttuu niityksi, aho vainioksi ja metsä kaskeamalla pelloksi.

Jos pannaan rinnalle esimerkiksi Linna, ero osoittautuu suureksi. Linna käy läpi mahtavia historiallisia tapahtumasarjoja, mutta muutokset ovat pienenlaisia. Jopa se tärkeä kohtaus, jossa kunnallisneuvos J. Kivioja katselee vanhana uudenaikaisuuden syövyttämää Pentinkulmaa, on oikeastaan pysähtynyt kuva.

En osaa millään selittää, mitä ajan takaa, kun intän juridiikassa ”differentiaalioikeutta” ja tässä muutosta romaanissa. Onhan kehityskertomus romaanin yksi perustyyppi.

Jotain sellaista, ettei se ole muutos, jos suureen arvo on ensin yksi ja sitten kolmetoista. Se on diskreettiä matematiikkaa. Ensimmäinen derivaatta on muutos, ja sen kuvaaja on käyrä, jonka arvo riippuu täysin siitä, miten se asettuu suhteessa koordinaatteihin. Tavallinen koordinaatisto on helppo kuvitella keskikoulupohjalla. Mutta jokin monikerta 11,2-ulotteisessa avaruudessa on sekin täysin laskettavissa.

Muutoksen houkuttelevuus on tämä: muna ei ole kana eikä leipä ole lihaa. Sitä vastoin maailmankaikkeuksia voi olla laskettava tai ääretön määrä ja historioita siis samanaikaisesti vaikka mitkä määrät. Muutos on aina vain jokin mahdollisista muutoksista. Todellisuudessa en voi olla aivan varma, olenko itse yksi Seitsemästä veljeksestä, ja olisiko tämä vain kiero uni, että olen olevinani toisen niminen henkilö eri ajassa.

Diskreettien suureiden puolella on kyllä myös mysteeri: se että jokin suure ei esiinny vaikka pitäisi. Mankellin romaanissa Wallander panee nuoret poliisit tutkimaan vielä kerran tien varresta löydetyn matkalaukun sisällön, ja sanoo: katsokaa oikein tarkkaan ja miettikää, mitä te ette näe. Kun muut tuijottavat hölmöinä, hän auttaa – mitä tässä matkalaukussa ei ole?

Siellähän ei ole kalsareita, josta W. päätteli, että koko laukku on poliisille tarkoitettu syötti. Kukaan ei koskaan unohda matkalaukusta alusvaatteita ja sukkaparia, vaikka passin tai kaiken muun voisi unohtaa. Siis: jos laukussa on muita pitovaatteita asiallisesti viikattuina mutta alusvaatteet puuttuvat, asiassa on jotain sangen epäilyttävää.

Tämä lukemisen tekniikka on vaativa: mitä teoksessa ei ole.

En oikein keksi syytä, miksi ”Seitsemässä veljeksessä” ei ole juurikaan käsityöläisiä, vaikka heillä on Kiven muussa tuotannossa niin keskeinen rooli – suutarit Nummisuutareissa, räätälit Kihlauksessa jne. Johtuiko se siitä, että Kivi oli räätälin poika?

(Nahkapeitturi eli nahkuri on eräänlainen käsityöläinen, mutta hän rinnastuu pikemmin salvuri Mikkoon kuin puuseppään tai sen sellaisiin.)

Käsityöläiset olivat taloudellisen ja poliittisen kasvun kärki myös Suomessa. Kun listasin väitöskirjaa laatiessani kaikkien Suomen virkatuomareiden vanhemmat 1800-luvun puolivälistä, näin että Turun hovioikeudessa oli hyvinkin herraskaista väkeä, mutta että Korkeimman oikeuden jäsenen isän ammatti oli tyypillisesti käsityöläinen tai siihen verrattava. Siihen verrattavaksi luin silloin rautateiden ja postin vähäiset virkamiehet.

Romaanissa ei ole sanomalehteä lukuun ottamatta mitään aikojen muutokseen viittaavaa. Junat alkoivat kulkea Hämeenlinnaan, kun Kivi kirjoittaa romaaniaan. Valtiopäivät kokoontuvat ja aakauppa vapautuu. Forssassa ja Tampereella kudottiin koneilla tehtaissa (1830-1840).

Kiven viimeistellessä romaaniaan olivat nälkävuodet 1866-1868. Ainakin 15 prosenttia väestöstä kuoli. Tapahtuma oli pitkät, pitkät ajat suurin kansallinen trauma.

Emme näe nälkävuosia. Jukolaiset menettävät viljansa hallavuosina ja näkevät tiukkaa nälkää, mutta se kuvaus viittaa tavanomaisiin katovuosiin.

Romaanin valmistuessa oli raju korkeasuhdanne ja Euroopassa sota – Preussin – Ranskan sota ja Pariisin kommuuni. Ei viittaustakaan. Kivi kuoli 1872.

Eilisessä kirjoituksessani kokeilin yksilöstä lähteviä selityksiä, jotka haluaisin leimata mahdollisiksi. Mutta kivi tiesi kuolevansa Euroopan parhaiden ihmisten kaatuessa pimeään, sillä jos koska on vaihtunut aikakausi selvästi toiseksi niin tuohon aikaan.

Kivi oli sairas, hullu ja juoppo, mutta sen hän tiesi. Ehkä hän kirjoitti siksi rinnakkaisen todellisuuden ja teki sen niin hyvin.

En olisi kirjoittanut näitä kahta juttua Kivestä, jos Hannes Sihvo eläisi. Hän oli todella tutkinut asiaa. Hän oli ikäiseni. Hänen isänsä oli nimeltään Hannes Sihvo ja kaatui jääkärijoukkueen kärjessä Ilmeen - Hiitolan hyäkkäyksessä. Matti Kuusi kirjoitti siitä hyvän runon kokoelmassaan Routa liikkuu, ja sitten esseissään kauhukokemuksen Doppelgängeristä, kaksoisolennosta, kun tämä toinen Hannes, poika, seisoi haluamassa merkintää opintokirjaansa.

Minä onneton en ole lukenut edes Kiven kirjeitä. Täytyy ryhdistäytyä.