On kahdenlaisia ihmisiä, hyviä jotka ovat kiinnostuneita toisista ihmisistä ja yleensä valmiita ojentamaan auttavan käden. Ja on pahoja ihmisiä, sellaisia kuin minä, jotka ovat kiinnostuneita historiasta, elämäkerroista ja klassikoista.
Viimeksi mainittu on suuremmassa tai pienemmässä määrin pakoilua. Lisäksi etenkin klassikkojen lukeminen saa ennen pitkää ihmisen tuntemaan itsensä muita paremmaksi ja ottamaan yhä enemmän välimatkaa toisiin ja heidän joutavanpäiväisiin ongelmiinsa.
Hyviä kirjoja ei siis pitäisi lukea eikä niiden harrastamista ole aihetta suosia.
Onneksi sellaista ei käytännössä juuri tapahdukaan.
Olin laillisilla asioilla Lippulaivassa ja tuijotin myydyimpien kirjojen riviä. Illalla katsoin Salattuja elämiä. Valitettavasti minulla ei ole aavistustakaan siitä, ketä sarjassa esiintyvät ihmiset olevat, ja katsonkin sitä joskus ääni mykistettynä. Se on jotenkin hauskempi sillai.
Molemmissa eli etenkin kotimaisissa jännitys- ja poliisiromaaneissa ja kotikutoisissa televisiosarjoissa on koko ajan kysymys ihmissuhteista, ja tarinat poikkeavat todellisuudesta siinä, että ihmiset oikeasti sekaantuvat toistensa asioihin ja kyselevät kaikkea sellaista, mikä ei kuulu heille.
Ero on kovin suuri. Vaimoni patisti minut katsomaan televisiosta Pölösen uutta Pohjois-Karjala –sarjaa, joka vaikutti todella hienolta. Kysymyksessä näyttää olevan taitavasti tehty muunnelma Garcia Marquezin romaanista ”Sadan vuoden yksinäisyys”. Kuvauksessa ja näyttelijävalinnoissa on otettu huomioon myös vientinäkökohdat. Mutta käsikirjoittajat eivät ole täysin lainlyöneet ihmisiäkään.
Miikkula on Macondo. Franzén tuntuisi esittävän José Aureliano Buendíaa.
Luulen siis, että vähämaineinen kirjallisuus ja dramatiikka on erittäin terapeuttista ja tervetullutta, koska se todistaa ihmisille, että he ovat olemassa. Puhe on asioista, jotka ovat heidänkin asioitaan. Ainakin Salkkareiden katsojissa on paljon nuoria. Siten sarja toimii samalla tavalla kuin raolleen unohtunut olohuoneen (tai makuuhuoneen) ovi eli aukkona aikuistumisen ja aikuisuuden maailmaan.
Korkeakirjallisuus vältti vaikka kuinka monta kymmentä vuotta ihmisiä kiinnostavia aiheita, viljeli hyvin mielellään ilmaisua, jota ei totta puhuen oikein ymmärrä, ja kirjallisuusmiehet halveksivat sangen monissa tapauksissa raivokkaasti tavallisia ihmisiä.
Ainakin Päivö Oksala ja mahdollisesti hänen latinistipoikansa sekä muistaakseni professori Klinge ovat ajatuksin, sanoin tai toimin yhtyneet q. Horatius Flaccuksen murjaisuun ”Odi profanum vulgus et arceo” – vihaan ja kaihdan matalaa rahvasta.
Sopii sitä vihata, paitsi jos jää esimerkiksi munat mankeliin ja joku joutilas rahvaanmies on juuri kulkemassa kädet taskussa ohi.
Aivan mainio peilin kautta käännetty parodia. Mutta mitä onkaan joutavanpäiväisyys? Eivätkö silloin päivät ole joutavia, ja ongelmien projisointi seuraus siitä. Tulevat sukupolvet eivät joutavanpäiväisistä enää pääse nauttimaan.
VastaaPoistaJos ei ole, täytyy lainata:
VastaaPoista"There are 10 kinds of people in the world: Those who understand binary, and those who don't." "Kukaa ei oo paree ku toinenkaa, tuskin niinkää hyvä."
Ystäväni käänsi aikoinaan Jerry Cottoneita urakalla saksankielestä. Sanoi ettei se ollut kääntämistä, koska vilkaistiin vaan tekstiä ja pisteltiin suomeksi omia.
Saippuasarjoissa toteutuu sama kuin pikaruokaloissa, kohtaatpa sen koska tahansa ja missä tahansa, niin aina siitä löytyy sama vanha tuttu juttu. Liekö se kaipuuta äidin kohtuun.
Kauniiden ja rohkeiden kantava idea oli se että kaikki on kaikkien kaa. Kaikkia pitää kokeilla.
Sarjat tarjoavat ylilyöntejä, jotka olisivat mahdollisia kenelle meille tahansa, jos toimisimme samassa ympäristössä kuin sarjojen henkilöt.
Meille, joiden ohjenuorana on "parempi yksin kuin huonossa seurassa", oman elämän ylilyönnit ja irtiotot ovat arkipäivää. Jodlaamisen opettelu munat mankelissa on tosi äksöniä. Varsinkin jos kukaan ei kuule.
Kirjallisuuden korkea veisaus
VastaaPoistaEn jaksa oikein ymmärtää, miksi Mika Waltarin Sinuhe on hienoa kirjallisuutta mutta Karvajalka sekä Hakim eivät. Mun kirjallisuuteni alkoi Mark Twainin tykkäämisestä -- Koiranelämää on jaloa työtä -- ja maailman tutkimiseni on pitkälti jatkunut kirjojen kautta, säällistä rypemistä unohtamatta. Tällä matkalla olen huomannut, että kirjoissa puhvat ihmiset omalla äänellään. Klinge on mielenkiintoisimmillaan fabuloidessaan Muinaisuutemme merivalloista, luovasti.
Televisiosta katson kuinka Saatana saapuu Moskovaan, jos sitäkään. Tai no joo, Anthony Bourdainin kokkiseikkailuja kannattaa seurata.
"There are 10 kinds of people in the world: Those who understand binary, and those who don't."
VastaaPoistaTämäkin on lainaa:
Elämän tarkoitus on 42 ja asia tietenkin voidaan esittää binäärilukuna. Mutta koska olemme niin huonoja kaksilukujärjestelmässä, niin otamme perinteisen kansakoulumetodin eli sormilla laskemisen avuksi. Binäärilukuna 42 on 0100 0010 ja se voidaan esittää sormilla seuraavasti: käsi nyrkissä rystyset eteenpäin, peukalo taivutettuna ja muut neljä sormea per käsi osallistuvat. Sormi koukussa on 0 ja pystyssä 1. Kannattaa harjoitella peilin edessä.
En jaksa oikein ymmärtää, miksi Mika Waltarin Sinuhe on hienoa kirjallisuutta mutta Karvajalka sekä Hakim eivät.
VastaaPoistaNo kyllä Hakimkin on hyvä samoin erinomainen Nuori Johannes.
Kysymys prof. Kemppiselle:
Oletko lukenut erinomaisen Kuin tappaisi satakielen by Harper Lee ?
Vitsi meni meikäläiseltä ohi (42=010101; 66=01000010). Tosin esitetyssä (virheellisessä) muodossa se olisi vitsi, mutta kun...
VastaaPoistaei-tuskiakaan.Äänestäkää, Fortinbrasia
VastaaPoista"Vitsi meni meikäläiseltä ohi (42=010101; 66=01000010). Tosin esitetyssä (virheellisessä) muodossa se olisi vitsi, mutta kun..."
VastaaPoistaO, YE OF LITTLE FAITH!
Vinkki: Hex
Kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. Eikä elämän tarkoituskaan ole tuo luku, joka on vain tempaistu Linnunradan käsikirjasta. Vitsi on kyllä todella hauska vaikka desimaaliluku ei toimisikaan
Ad Eero Raunio:
VastaaPoistaMinusta Sinuhe ei ole edes Waltarin historiallisten romaanien kärkeä. Sse on ikävän allegorinen eli verhottu kertomus toisesta maailmansodasta jne.
Paras on Hakim, Karvajalka on hyvä kakkonen. Useiden parhaaksi nimeämä Agelos on mainio, mutta sen kirjallisena teoksena aika kaoottinen alkujakson versio Nuori Johannes on kohdittain hämmentävän uljas.
No faith here:
VastaaPoista"Douglas Adams was asked many times during his career why he chose the number forty two. Many theories were proposed, but he rejected them all. On November 3, 1993, he gave an answer[11] on alt.fan.douglas-adams:
'The answer to this is very simple. It was a joke. It had to be a number, an ordinary, smallish number, and I chose that one. Binary representations, base thirteen, Tibetan monks are all complete nonsense. I sat at my desk, stared into the garden and thought '42 will do.' I typed it out. End of story.'
(Sormillalaskemis)vitsi oli tosiaan hauska, vaikkakin tuo sexidecimaali meni sitten jo yliyrittämiseksi. Kannattaa siis pitää päivätyö ja jatkaa koodaamista. In jokes, life, movies & literature: KISS (keep it simple, stupid)
0xDEADDEAD
Paras kouluaikainen ystäväni, Venäjällä joskus rekan alle jäänyt äänitaiteilija taisi lukea mikat 9 vuotiaana. Karvajalka ja Hakim parhaita. Kuulemma. Mielestäni Sinuhessa oli liikaa toistoa ja ennalta arvattavuutta. Sinuhen tekemisestä kertovat päivänlaskut olivat parempia. Taisin varttua vanhemmaksi kuin 9 vuotta ennen kuin luin. Kaptah -tyypiä siis hänelle.
VastaaPoista"Minusta Sinuhe ei ole edes Waltarin historiallisten romaanien kärkeä. Sse on ikävän allegorinen eli verhottu kertomus toisesta maailmansodasta jne"
VastaaPoistaEikös Sinuhe ollut juuri sellainen Romaani, mitä Kemppinen tässä äskettäin blogissaan juuri kaipaili eli romaani, joka kertoi omasta ajastaan. Kyseli mies muistaakseni tuokio sitten, että kuka kirjoittaisi sellaisen romaanin meidän ajastamme?
Sinuhe on minun veljeni ja luin romaanin eka kertaa 16-kesäisenä ja olen lukenut sen muistaakseni 5 kertaa. Radioteatterin kuunnelma kera Veikko Honkaen on myös loistava. Mielestäni.
Allegorioita löytynee kirjasta; aina lukijan mukaan luonnollisesti. Heettiläiset-natsisaksa, Mitannin maa- Puola etc.
Suurin totuus kirjassa on ehkä se, että kaikkien jumalien talot ovat pimeitä taloja?
Koskettavinta lienee kuitenkin ihmisen osa, joka Sinuhelle on laitettu ristiksi; ja myös meille kaikille.
Eteenpäin kömpiminen elämässä ja raahautuminen kohti huomista kompastelujen ja erilaisten erehdysten kautta. Aika etsiä ja aika kadottaa. Aika on itkeä ja aika nauraa...
Mutta miksi helvetissä Sinuhe pysyy loppuun saakka Atonin(idealistisen hörhöilyn) miehenä, vaikka mies näkee omin silmin, että kaikki mihin Aton koskee muuttuu kiroukseksi ja tuhkaksi?
Suotavaa, jopa mukavaa olisi myös, että Waltari pääsisi yhä ja edelleen siitä kepeän, mitään sanomattoman, turhan "oikeisto/viihdekirjailijan leimasta", joka hänen lyötiin siunattuina suomettumisvuosina silloisen punaisen; ja yhä edelleen punaisen (ynnä vihreän!) suvaitsevan sivistyneistömme (?) toimesta.
Mukava olla taas täällä toimivan 3G-verkon piirissä taas, E90 toimii siten kuin n toimiakseen...
VastaaPoistaKirjojen ahmimisiässä (ruoan osaltahan se jatkuu) kaikki kirjat tuntuivat olevan kuin samasta kynästä, erona oli vain se mitä niissä oikein tapahtuu tai ei tapahdu. Tämä lukutapa on yleinen, eikä niin primitiivinenkään, pureehan se moneen. Esimerkiksi Waltarin mainituissa historiallisissa romaaneissa Sinuhen ansiona on rakenteen arkkitehtuuri, palasilla (paitsi Kreetan-jaksosta en tiedä) on kokonaisuuteen istuva rooli, syntyy rakenne. Murrosiässä iski Edith Södergran ja muu kaunosanonta; seuraava vaihe, en väitä sitä viimeiseksi, on ollut tarkata niitä molempia, sisältöä ja muotoa, eli vaikkapa Kaparin juuri suomentamissa Oscar Wilden saduissa on kosolti tyylikästä sanontaa, mutta jää miettimään keinojen ja saavutetun kokonaisuuden suhdetta.
Huonoksi uskaltaisin leimata kirjallisuuden, joka horjuu molemmissa, vaikkapa Arto Paasilinnan viime vuosikymmenet. Hienoksi kehaisen vaikkapa Proustin ja Dostojevskin, jolla on jopa meikäläisen tajuttavissa sekä substanssi että formi. Remes hoitaa oman sisältönsä ihan tehokkaasti, lukija ei nolostu.
Vai että on Miikkula Macondo.
VastaaPoistaMutta se selventääkin aika paljon ihmetystäni eka jakson suhteen.
Siinä kylän tuttuudessa oli jotain vierasta ja vieraudessa jotain tuttua - ripaus maagista. Macondoa.
*sneezing*
VastaaPoistaJukka Kamppinen:
VastaaPoista....alkujakson versio Nuori Johannes on kohdittain hämmentävän uljas.
Näinhän se on......
Meillä poika luki nämä historialliset Waltarit ennen kuin täytti kymmenen. Sormusten Herra meni ennen kouluun menoa ja sitten englanniksi perään.
VastaaPoistaPetja kirjoitti: "Meillä poika luki nämä historialliset Waltarit ennen kuin täytti kymmenen. Sormusten Herra meni ennen kouluun menoa ja sitten englanniksi perään."
VastaaPoistaPetjalla tähän varmaan syvät syyt, mutta yleensä tällaiseen törmää naiivina revittelynä tyyliin kyllä ollaan fiksuja. Itse asiassa romaanien, noiden silmien poreammeiden, lukeminenhan ei kerro kuin teknisestä osaamisesta ja ajankäytöstä. Tulee mieleen keskustelu eläkkeelle jääneen sinfoniaorkesterin pasunistin kanssa. Hän kommentoi isällisesti jotain tuskailuani pukeutumisen vaikeuksista. "Minä kyllä osaan pukeutua: Frakkiin kymmeniä vuosia". Mikä arbiter elegantiarum.