Mauri Sariola

Hän, Mauri Sariola
Jukka Kemppinen

Sariola olisi täyttänyt viime vuonna 80, mutta kuolleena hän on ollut 20 vuotta. Kirjoja julkaistaan ja myydään jatkuvasti. Tunsin miehen. Hän oli kovaääninen, rehentelevä ja vähän naiivi kiusankappale, eli tavallinen kirjailija. Häntä ei arvostettu. En muista lukeneeni hänen kirjojaan niiden ilmestyessä, koska kiinnostuin roskakirjallisuudesta paljon myöhemmin.
Totuus on armoton. Kirjat luokiteltiin roskaan ja kunnon kirjallisuuteen. Ainoa suomalainen dekkarikirjailija, jota arvostettiin, oli Waltari. Waltarin dekkareista tuli luultavasti Kassilan ansiosta erittäin hyviä ja suosittuja elokuvia. Sariolan pohjalla tehdyt elokuvahankkeet epäonnistuivat surkeasti. Sellainen on lavean tien laki.
Olen nyt lukenut aika monta Sariolan kirjaa ja kunnioitan häntä tätä nykyä yhtenä aikansa etevimmistä kirjailijoista. Etenkin olen sitä mieltä, että Simenon ja häneen vahvasti tukeutuva modernistinen romaani on jo kuihtunut tai ainakin nuupahtanut, Sariolaa lukee ilokseen.
Jo varhaisvaiheen kirjoissa, jotka on luultavasti kirjoitettu kunnianhimoisesti, jälki on epätasaista ja huolimatonta ja asiavirheitä on valtavasti. Myöhemmin, kun ainakin päiväkirjateoksesta päätellen muun muassa vekselihuolet vaivasivat, näiden vikojen rinnalle ilmestyy myös epäuskottavia käänteitä ja kaikin puolin epäonnistuneita käänteitä.
Silti nämä kirjat ovat niin hyviä, että nykyisistä erittäin ammattitaitoisista ja sujuvista suosikeista juuri kukaan ei pääse lähellekään.
Sariolan kirjoittamisessa on nimittäin eräs kummallinen ja Suomen kirjallisuudessa harvinainen piirre. Hän oli valtavan visuaalinen ja uskomattoman lahjakas dramaturgi. Kun ottaa umpimähkäänkin hänen kirjansa hyllystä ja alkaa lukea, se on jokseenkin valmis elokuvakäsikirjoitus. Kohtauksen on mietitty ja seuraavat toisiaan etevästi. Kohtaukset on jaettu ottoihin ja kuvauksessa on oikeastaan mukana myös kamerakulmat, lähikuvia ja ajoja. Repliikkejä käytetään elokuvan tavoin subtekstinä. Toisin sanoen henkilöä ei panna mölöttämään asioita, jotka itse tilanne kertoo.
Poliisiupseeri (väärä termi) Susikoski luottaa vaistoon eli intuitioon. Susikoski oli selvästi kirjoittajan toiveminä. Arvatenkin Sariola luotti intuitioon ja kirjoitti useita kirjoja päällekkäin Samalla tavalla kuin Susikoski selvitteli useita eri juttuja.
Näönvaraisuus on niin vahvaa, että monen murhajutun paljastus on valokuvan tarkka kuva rikostapahtumasta. Eräässä tarinassa huomataan kesken oikeudenkäynnin, että autosta poistuminen ”oikealta” tai ”vasemmalta” ei ole täsmällinen tieto. Kun keksitään kysyä, poistuiko henkilö siltä puolelta, jossa nähtiin tien reunassa juurakko, käy ilmi, että autoa ei kuljettanutkaan syytetty, vaan todistajaksi nimetty nainen. Vasta kun kieli on zoomattu kuvaksi, totuus tulee ilmi.
Ei kuvallisuus ole sinänsä ansio. Maailma on täynnä huonoja elokuvia, valokuvia ja maalauksia. Kirjallisuudessa välittömyys on ansio, ja kuvien nostattaminen sanoista on kirjailijan ammattia.
Huonommissa tyylioppaissa ja heikoissa kritiikeissä annetaan ymmärtää, että kirjoittamisessa ongelmana olisi ”hyvin” kirjoittaminen. Niinpä painokoneet suoltavat yhdentekevää tekstiä, joka temppuilee omia aikojaan, kun tarkoituksena olisi oikeastaan harjoittaa haureutta lukijan kanssa. Kun teksti on todella hyvää – sellaista kuin esimerkiksi W.G. Sebald, lukija lakkaa kiinnittämästä siihen huomiota. Kirjallisuuden viini on näkymätöntä. Kun huumaavaa juomaa tarjotaan, tosikko kriitikko kohdistaa huomionsa lasiin.