Rikosromaani ja hulluus
25.9.2005
Perinteinen salapoliisiromaani ja sen suosituimmat nykymuodot rikosromaani ja poliisiromaani toistavat hämmästyttävän selvästi skitsofrenian taudinkuvan. Henkilö joutuu vainoamisharhojen ja pakkomielteiden valtaan, häntä ahdistaa kasvava epäluuloisuus ja epäily, että todellisuudeksi luultu on näennäistä ja kaiken takana on suurta vehkeilyä. Todellisuus pirstaloituu. Tunne-elämän ja harkinnan hieno rakenne häiriytyy.
Uudessa lääketieteellisessä kirjallisuudessa käytetään melkein suoraan kielikuvaa, jonka mukaan käyttöjärjestelmä kuormittuu, systeemirekisteri alkaa täyttyä bugeista ja seurauksena on järjestelmän tilttaaminen. Ennen vanhaan täydellinen jähmettyminen eli katatonia oli tyypillinen seuraus. Nykyisin käyttöjärjestelmä jää usein pyörimään looppia eli silmukkaa niin että järjestelmä valmistaa itse oman inputtinsa.
Edgar Allan Poe kärsi tiettävästi juuri tämän tyyppisistä häiriöistä. Salapoliisiromaanin itäinen perustajaisä ei ole Dostojevski, kuten Rikoksen ja rangaistuksen takia usein luullaan. Sehän on tyypillinen kehitysromaani, jossa kehitys on 1800-luvun muodin mukaan negatiivinen eli tuhoon johtava. Todellinen uranuurtaja oli tietysti Gogol, joka hänkin kuoli tähän samaan sairauteen. Gogol ei edennyt kirjoissaan murhiin asti, mutta oli sairaalloisen kiinnostunut huijareista (Reviisori, Kuolleet sielut) ja pakkomielteistä (Nenä, Päällysviitta) eli todellisuuden muuntautumisesta valhekaapuun.
Conan Doyle oli lääkäri. Sherlock Holmes oli psykoottisine puuskineen ja sosiaalisena kauhuineen skitsofreenikon paraatiesimerkki. Aika lailla samaa on Agatha Christiessä ja näissä muissa, jotka ovat näkevinään murhia arkipäiväisissä pappiloissa ja tylsien porvareiden pitkäpiimäisessä ympäristössä.
Entä meidän kuuluisa dekkarikirjailijamme Aleksis Kivi, skitsofrenian uhri, joka päätti päivänsä murheellisesti Lapinlahden hullujenhuoneessa? Sekä Seitsemän veljestä että Nummisuutarit on täynnä todella omituisia todellisuudentajun vääristymiä, kuten ne, jotka lähettävät veljekset Impivaaraan ja Eskon naimareissulle. Molemmissa teoksissa on kuvattu – viinan varjolla – reipas psykoosi. Seitsemän veljeksen hiidenkivikohtaus kaikkineen on juuri sitä. Eskon humala on sitä samaa. Seitsemässä veljeksessä Simeoni kehittyy vanhemmiten skitsofreniksi ja on sortua tuon taudin todelliseen riskiin eli itsemurhaan.
Itse romaanitaide ja näytelmä syntyvät bipolaarisen häiriön maisemasta eli kuten ennen sanottiin maanisdepressiivisyydestä. Don Quijote, Rabelais ja ennen kaikkea Shakespeare ovat toimivat harha-aistimusten ja mitä omituisimpien luulojen maailmassa.
Tiedämme, että mielisairaudet eivät ole samanlaisia kuin ruumiilliset sairaudet, ja tiedämme, että mielisairaudet ovat kulttuuri-ilmiöitä.
Silti, miettiessä nyt vallitsevaa rikosromaanin suurta nousua, joka vaikuttaa etenkin pohjoismaissa, tulee mieleen havainto, jonka mukaan skitsofrenia kukkii pitkälle kehittyneissä teollisuusmaissa yhteisöllisyyden rakoillessa.
Mitä vaikuttaisi klorpromatseeni rikoskirjailijaan? Toivottavasti kukaan ei saa päähänsä kokeilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti