Hauta

Tässä lepää kunniallinen talonemäntä,
joka kuoli enemmän kuin sata vuotta sitten,
ja se oli surkia päivä, kun toisen viikate osui
ihan varoittamatta ja tarkoittamatta naisen pehmeään reiteen,
josta veri pulppusi kuin Kristuksen kyljestä veri ja hera.

Levättyään sata vuotta hän nousee askareilleen, lypsylle,
lampaalle kerppuja, hevoselle heiniä, papille veroja,
kiiltävä katse kirkonristiin, joka onkin päässyt pölyttymään,
kun seurakunta on nukkunut sata vuotta ja hevosten sijasta
kuorsaavat autot.

Hänellä on sama isännimi ja sama etunimi ja
vuosisata on toinen. Muutenkin muutos on pintaa
niin kuin tuon joen ruskea pinta on läpinäkymätön peittää
veden ja menneisyyden kauhut, veriset puukot, saviset peukalot,
hengettömiksi tekeytyvät kalat.

Herran pelko on viisauden alku on kirjoitettu kirkon
oven päälle, varmaan joku herra on niin kirjoittanut
viisaasti. Ketä Jumala rakastaa, hänet hän tuhoaa.
Kävijä sulkee kirkkomaan portin ja palaa kunnalliskotiin,
joka on pian oleva tulen oma.