Bellman

Bellman
Jukka Kemppinen

Ilahduttavasti oikein uutisissa mainittiin Bellmanin elämäkerrasta, joka on nyt ilmestynyt suomeksikin. Bellman on ollut suomalaisille vaikea lähestyä, koska hänen kielensä on aika vanhaa ja kohdin mutkikasta niin ettei monen kielitaito riitä. Kääntäjät ovat lyöneet toinen toisensa jälkeen päätään seinään. Näissä teksteissä ei – varsinkaan Juha Watt Vainion ja Juice Leskisen riemukkaan riimirenessanssin jälkeen – loppusoinnuton suomennos riitä. Onneksi on käytettävissä Liisa Ryömän valikoima järkyttävän hyviä käännöksiä, WSOY:n nuottipainoksena. Jostain syystä se ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota ennätyksellisen hienona aikaansaannoksena.
Car Michael Bellmanin äärellä on kysyttävä, miten on ylimalkaan mahdollista, että myös Suomen pappiloissa on laulettu kirkkailla tytön äänillä veisuja, joista useat ovat lievästi sanoen kevytmielisiä. Myöskään mieskuoroille vanhastaan sallitut veisut, kuten ”Sarkkasi juo” ja ”Orfein veljet” on suvaittu tavalla tai toisella asiaan kuuluvina elämän ilojen ylistyksinä.
Perinteinen tulkinta on kuitenkin kaksinkertaisesti väärä. Bellman sai jälkimaineensa kukaties Ruotsin ja Suomen runoilevien piispojen (kuten Franzénin) taustavaikutuksella. Tarkemmin lukien hänen tuotantonsa tunnettu osa, Fredmanin laulut ja Fredmanin epistolat, on rankkaa tavaraa. Perinteisestä tai edes tavan edellyttämää kristillisyyttä ei silmään satu, Raamattu-parodioita sitä vastoin on runsaasti kaikkien tuntemasta Ukko Noasta alkaen.
Hänet olisi siis kuulunut saattaa kirkon kiroihin ja oikein ajattelevan kansanosan halveksimisen kohteeksi, kuten maassamme on ollut tapana.
Ruotsalaiset eivät alkaa päälle suhtautuneet myöhempään sankariinsa kovin innostuneesta. Kuuluisa päiväkirjan pitäjä Årstan rouva kirjoitti muutamia vuosikymmeniä Bellmanin kuoleman jälkeen muistelevansa joskus tätä komeljanttaria: ”Ajattelen joskus, että edesmennyt Bellman oli melkein oikea taitelija…”
Patsaan pystyttämistilaisuudessa oli paikalla kuningas ja runoilijan leski, jonka kerrotaan maininneen, että ”vainaa oli eläissään hanakala kapine”, mitä ei todellakaan tarvitse epäillä.
Syvempi tulkinta on tämä, Carl Michael Bellman oli Kierkegaardin edeltäjä ja Suomessa herännäisyyden edelläkävijä. Hänen näennäisen keveät laulunsa viinasta, rakkaudesta ja alituisesti läsnä olevasta kuolemasta ovat lähes ainutlaatuista nuorallakäyntiä elämän ja kuoleman rajalla. Kuilu on pohjattoman syvä. Heleyden tässä Kierkegaardin ahdistukseksi nimeämässä tilassa voi tuoda vain rakkaus. Bellman ei ajatellut kahdenlaista rakkautta, joista myöhemmät teologit ovat kirjoittaneet niin paljon, vaan syvää halua kohti sitä, mitä toivotaan ja ojentautumista sen mukaan, mitä ei nähdä. Kirjoittamalla huonoista naisista ja juopoista miehistä sankareina hän ei ivaillut, vaan osoitti, että ojentautuminen näkyväisen mukaan eli niin sanottu realismi on pelkkää pintaa ja keinotekoisuutta.