Puhun omaan pussiini
Jukka Kemppinen
Puhun omaan pussiini. Yritän olla mainitsematta tutkijoiden nimiä. Teknotieteestä on kuitenkin kysymys ja informaatiosta ja julkisuudesta.
Jouduin tieteen pariin varoittamatta. Asian laita oli nähkääs se, että toimittuani monta kymmentä vuotta kirjoittamisen erilaisilla aloilla huomasin olevani kirjailija, valmis merkittäväksi kantakirjaan, tosin veto- ja astutuskoetta vailla. Olin julkaissut kymmenkunta runokokoelmaa, joista osa oli vaikeita käännöksiä vaikeista kielistä. Kirjat oli otettu täydestä ja se tuntui hyvältä, koska niiden kirjoittaminen oli ollut totista totta. Tätä nykyä minut mainitaan useissa kirjallisuudenhistorioissa, ja olen siitä ollakseni. Juristina olin ollut asianajaja ja sitten hyvin kauan virkatuomari. Sain eri tuomioistuimissa vaivoikseni tekijänoikeus- ja patenttijutut, jotka ovat usein mutkikkaita, ja mukana kaikenlaisia muita oikeudenkäyntejä, jotka sivusivat kulttuuria. Väittelin eräässä vaiheessa tohtoriksi kulttuurihistoriasta, koska pidän aineesta. Olin ollut tuomassa Suomeen Foucaultia 1970-luvun alussa ja Braudelia ja annalistien koulukuntaa 1980-luvulla. Se on vähän sellaista se kulttuurihistoria. Mutta hyllyni notkuvat semiotiikkaa ja retoriikkaa ja kielifilosofiaa koskevia niteitä, jotka merkinnöistä päätellen on ostettu ja luettu kaksi- kolmekymmentä vuotta sitten. Uudempina aikoina olen löytänyt viisauden sanoja myös sosiologeilta, joista nimenä yleisesti tunnettujen Giddensin ja Beckin lisäksi Lash ja Latour ovat mielestäni eteviä pöyhimään päätään.
Kolmekymmentäviisi vuotta sitten kirjoitin kirjan sarjakuvista. Siihen maailman aikaan sarjakuvista ei kerta kaikkiaan ollut olemassa kymmentä tutkimusta. Ystäväni Heikki Kaukoranta teki valtavan työn inventoidessaan suomalaisen sarjakuvan käymällä läpi käsittämättömän määrän sanoma- ja aikakauslehtiä. Nyt näyttäisi siltä, että tuo kirja osui samaan saumaan, jossa ystäväni Pekka Gronow oli hyvin merkittävästi nostamassa roskakulttuuria järkevän keskustelun kohteeksi. Hän väitteli vanhana etnomusikologiksi. Peter von Bagh kohensi aikoinaan elokuvakirjoittelua ja väitteli taannoin sosiaali- ja taloushistoriasta. Elokuva oli vahvasti tuloillaan 1960-luvun lopulla, ja ainakin Ranskassa ja Ruotsissa elokuvaa tutkittiin jo silloin ja siitä julkaistiin kirjoja. Ja minä. Sellainen oli yliopistomaailma ennen. Yksi valtiotieteilijä, yksi humanisti ja yksi juristi. Luullakseni saamme olla onnellisia sattumasta, jonka ansiosta emme päätyneet suoraan tutkijan uralle, säkki päässä. Vierastan edelleen sellaista tutkimusta, jossa nuoret tohtorit tai sellaisiksi aikovat selvittävät, millä kurin maailman olisi muututtava heidän sanojensa muotoon.
”Gesunkenes Kulturgut” –käsitettä näkee enää korkeintaan Klingellä. Kansantaide ja populaarikulttuuri olisivat yläkulttuurista sortuneita ilmiöitä samalla tavalla kuin saamelaisten juhlapuku on renessanssin juhlapuvun jäljitelmä verkanauhoineen ja yllättävine muotoineen tai mummon mökki kansanmiehen käsitys empiren välittämästä antiikista – kieltämättä vuorilaudat ja ikkunan puitteet tuovat mieleen pylväikön ja räystään kulma on sekin sama kuin Parthenonin.
Viisi vuotta taaksepäin menin sitten kuitenkin professoriksi ja jäin sille tielle. Olen opettanut etenkin uuden teknologian oikeuksia mutta ehkä enemmän uuden teknologian ongelmia ja johtanut tutkimusprojekteja, joissa on ollut jatkuvasti mukana suuryrityksiä ja paljon rahaa.
Kerron tämän selittääkseni, miltä taustalta kirjoitan, ja myös kehuakseni itseäni, koska tänään tunnen olevani sellaisen tarpeessa. Mutta yhdistelmä on kuitenkin se, että ensin olin kauan päivittäin tekemisissä erilaisissa tehtävissä humanistien, etenkin kirjallisuusihmisten kanssa, ja palkan maksoi kustannusliike. Sitten tein perinteiseen tapaan sopimuksen pirun kanssa ja rupesin korkeimpaan oikeuteen esittelijäksi ja aikanaan vieläpä hovioikeudenneuvokseksi. Lukijan kuuluu ymmärtää, että se oli huono kauppa. Titteli oli komea, kun se sisältää ne kolme asiaa, joita Suomen kansa arvosti, hovin, oikeuden ja neuvoksen. Nyt olen päivittäin kanssakäymisissä tietojenkäsittelyn ja elektroniikan taustalta tulleiden insinöörien kanssa, jotka ovat huippuosaajia siitä päätellen, että he ovat jatkuvasti joko Uudessa Seelannissa tai Stanfordissa. Professoreiden päät kolisevat yhteen, mutta ääni ei ole ontto.
Keskeinen ammattini on taiteeseen suuntautuvien humanistien ja tieteeseen ja teknologiaan suuntautuvien insinöörien puheen ymmärtäminen. Opettelen myös itse jatkuvasti puhumaan tavalla, jota he voisivat ymmärtää. Nähdäkseni he näkevät välillä puolestaan samaa vaivaa. Ymmärtämisvaikeudet ovat aitoja. Minulle ”transaktio” on taloudellinen käsite, heille muuan menettely, joka liittyy tietokantojen arkkitehtuuriin. Joskus puhumme viikkoja toiset aidasta, toiset aidan seipäistä.
Se on eurooppalaista deskriptiivistä etnografiaa.
Nuorena jouduin usein simultaanitulkiksi, esimerkiksi käyttämään neljää tai viitta kieltä samassa keskustelussa. Muistan yhdenkin yön Firenzessä. Kun en juo enkä juokse, joudun aina autonkuljettajaksi tai tulkiksi. Nykyinen taiteen ja tieteen simultaanitulkkaus tuntuu joskus vaikeammalta kuin tulkkaaminen muuten vain torilla sen ruman Poseidonin patsaan edustalla keskellä kaupungin nuorisoa, joka viis veisasi renessanssista ja jota oikeusteoria ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa.
En tiedä, auttaako juristin koulutus ja kokemus asiaa vai vaikeuttaa. Juridiikka on määritelty maailma, jossa kaikki ovat uskovinaan erilaisiin periaatteisiin ja sääntöihin. Rakenteensa vuoksi se on siitä kiusallinen alue, että miltei mitä tahansa voi ”todistaa” melkein millä tahansa perusteilla. Tuomioistuimen päätös on rakenteeltaan samanlainen kuin romaani, eli jos kirjoittajalla on ollut vähänkin taitoa, kaikki selittyy kontekstiin vedetyin käsittein. Mitä tekemistä lopputuloksella ja perusteluilla on maailman ja sen murheiden kanssa, se puolestaan jää epäselväksi.
Metodologia on ainakin kohdittain reippaasti 1800-luvun tasolla ja keskustelu kiistaa siitä, kumpi oli parempi jätkä, Kant vai Hegel. Se avaus, josta käytetään kriittisen teorian tai Frankfurtin koulukunnan nimeä, on juridiikassa kyllä tuttu, samoin tietysti filosofian brittiläinen analyyttinen koulukunta ja sen suuret edeltäjät. Strukturalismin aloittama ohjaavien normien pohtiminen ja kyseenalaistaminen ja sitä seurannut konstruktioiden alasajo ovat taas jääneet hyvin vähälle huomiolle. Kaarlo Tuori julkaisi nyt, 30 vuotta myöhässä, ihan hyvän kirjoituksen Foucaultista ja juridiikasta. Saapa nähdä, ryhtyykö joku kollega piankin levittämään hyvää sanomaa lupaavasta kielitieteilijä Chomskystä, jolla on poliittisia mielipiteitä.
Käsitykseni mukaan juridiikan maailma, tämä nyt mailleen menevä, auttaa tulkinta- ja tulkitsemistilanteissa. Mitä tahansa voidaan johtaa mistä tahansa. Kysymys on kielipelistä, jonka yhteys praksikseen on joissakin tapauksissa tuulesta temmattu. Erilaisten puhujien eli ontologisten perinteiden kytkeminen on helpompaa, jos puhujien puhejärjestelmästä on käsitys. Tässä mielessä tosin kadehdin pappeja. Heillä on yleensä aivan erinomainen koulutus ja hyvin yhteneväiset käsitteet. Useammin kuin kerran olen lähettänyt käsitemyllyyn joutuneita oppilaitani dominikaanien puheille. Jos ongelmat sivuavat vähänkin tomismia, asiantuntemusta löytyy.
Tietotekniikan eräät metodit, kuten Bayesin todennäköisyys, ja käsitteet, kuten emergenssi ja kompleksisuus, ovat koko ajan tuomaisillaan mieleeni jotain, millä voisi ehkä olla merkitystä yhteiskuntatieteissä. Tietojenkäsittelijät, fyysikot, matemaatikot ja biologit ovat jo yhteistoiminnassa ekonomistien, yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien kanssa. Santa Fe -instituutti on huima hanke. Samantyylisiä, yleensä paljon niukemmin rahoitettuja yhteenliittymiä, on eri puolilla maailmaa. London School of Economics ei suuresta koostaan ja maineestaan huolimatta ole tavattoman kaukana tästä aatuksesta. Meillä on ehkä sellaisen alkio Helsingissä Ruoholahdessa. Yksikön nimi on Tietotekniikan tutkimuslaitos HIIT. Meillä on ARU, BRU ja CRU, advanced research, basic research ja communications research, josta käytämme myös nimeä Digital Economy. BRU:n piirissä on akatemiaprofessoreita ja kaksi huippututkimusyksikköä. Voisin muuttaa johtamani yksikön nimen lyhenteeksi DRU ja keksiä, mitä D tarkoittaisi. Diskurssi? Dekonstruktio? Degeneraatio? Dementia?
Missään muualla tutkimuslaitoksiin ei ole otettu lakimiehiä. Yhdysvalloissa lakimiehiä ei kiinnosta, koska heillä on käsityöläisen ylpeys ja kultasepän tulot. Euroopassa saattaa olla niinkin, ettei lakimiehille ole tietoa eikä valmiuksia lähteä näin outoihin leikkeihin. Meillä HIITissä on puoli tusinaa juristia, joilla on kaikilla valmiuksia myös muuhun kuin perinteen viitoituksen seuraamiseen.
Olen patistanut tohtorin tutkinnon suorittajia miettimään riskiä sopimusoikeuden käsitteenä, taloustieteen käsitteenä ja sosiologian käsitteenä. Oikeustiede antaa käsityksen, että riskin hallinta ja jako on sopimusten keskeinen tehtävä, ja siitä päättelee helposti, että sopimuksilla, joihin vakuutuksetkin luetaan, maailma on otettavissa haltuun. Taloustieteen voiton tai tappion riski asettuu helposti osaksi hintateoriaa ja taipuu siten määrällisenä mitattavaksi. Sosiologian teorian riski määrittää yhteiskuntaa ja refleksiivisen rationaliteetin rajaa. Juristille riski on sitä mikä on hallittavissa, sosiologille, siis eräille heistä, sitä mikä ei ole hallittavissa.
Kun riski ei kuitenkaan ole kontingentti ilmiö, vaan monin kohdin aivan triviaali, mieleen tulee hakea apua tähän ristiriitaan matematiikasta, ja esimerkiksi eräät laskettavuutta koskevat todistukset vaikuttavat suuressa määrin asiaan kuuluvilta. Jotain voi laskea, jotain voi arvioida, jotain voi olettaa, eräistä ilmiöryhmistä voi todistaa, että niitä ei voi todistaa.
Ihmisen ja koneen rajapintaa tutkitaan teknillisissä korkeakouluissa vanhastaan muun muassa käytettävyyden nimellä. Koneen käsitteeseen juristinkin on pakko ottaa kantaa eräitä suuria rahallisia lupauksia sisältäviä lakeja soveltaessaan. Kannan joutuvat ottamaan viimeisinä virkatuomarit, joilla ei omastakaan mielestään ole siihen edellytyksiä. Patentointi vaatii sitä. Tekijänoikeuden toteuttaminen edellyttää sitä. Patenttioikeudessa on edelleen voimassa periaate, jonka mukaan – unohdetaan hetkeksi kemia – vain koneita eli laitteita voi patentoida. Tietokoneohjelmaa ei voi patentoida ”sellaisenaan”. Niitä on silti Suomessakin patentoitu 15 vuotta, mutta aina tietyn, ilmoitetun teknologian yhteydessä eli koneen osina. Softa voi saada patenttisuojaa esimerkiksi säätö- tai ohjausjärjestelmien osana. Amerikkalaiset ovat kovaa vauhtia lipeämässä selvästä säännöstä, mutta ainakin vielä saa sanoa, ettei puhdas algoritmi ole patentoitavissa, eikä se saa myöskään tekijänoikeudellista suojaa.
Vakiintuneen teknologian turvallinen koneen käsite on pahasti murtunut. Fysiologisista toiminnoista ja rakenteista löytyy suurin määrin automaatteja, jotka muun elimistön energiaa käyttämällä tekevät syötteestä palautetta. Valistuksen iskulause ihmisestä koneena tuntuu taas kummallisen ajankohtaiselta. Laskennallinen psykologia päättelee, että esimerkiksi aivojen geneettisesti määräytyneen rakenteen ja kokemuksen eli oppimien muokkaaman toimintatavan välissä on ainakin kolmas kerros, hard-wired, eli kehitysprosessin muuttumattomaksi muodostama. Tällainen olisi Pinkerin mukaan ihmisen nykytietojenkin mukaan verraton kyky oppia kieltä ja etenkin kielen rakenteita ja sisältöä sekaisin sillä tavalla kuin lapsi oppii semantiikan ja syntaksin rinta rinnan toisin kuin aikuinen, joka joutuu tuskailemaan vuoroon sanakirjan, vuoroon kieliopin ääressä.
Toisessa esimerkissä kummittelee koneen käsite, toisessa teoreettinen tieto tai tietämys tai informaatio, jonka sanotaan olevan tekijänoikeuden tuolla puolen. Tässä yhteydessä mainitaan usein tieteellinen vapaus ja suurimpienkin tieteellisten oivallusten oikeudellinen suojattomuus. Lain edessä suojaa saa se persoonallinen muoto, jossa tieteellinen oivallus on esitetty. Itse oivallus on kenen tahansa käytettävissä.
Oikeudellinen perinne pakottaa kaikki platonisteiksi. Luultavasti se johtuu enemmän Saksan romantiikan perinteestä kuin harkitusta liittymisestä esiteollisen ajan tieto-oppiin. Juridiikka on tahdon ja politiikan asia, ei älyn. Tästä on helppo vakuuttua lukemalla oikeudellisia tekstejä. Enemmän ne muistuttavat silitysraudan käyttö- ja asennusohjeita kuin älyllisesti vastuullista ja pohtivaa kirjoittamista.
Juristien ajatteluperinteen mukaan formaaleissa tieteissä ei ole mitään oikeudellisesti suojattua, ei edes Fermat’n teoreeman todistus. Kun käytetään notaatiota, kuten matematiikassa ja logiikassa, määritelty syntaktinen rakenne johtaa siihen, ettei tulos voi olla lain tarkoittamassa mielessä omaperäinen eikä siis suojattu. Omaperäisyyden käsitettä pyöriteltäessä saksalaiset juristit päätyivät vuosikymmeniä sitten viittaamaan stokastiseen ainutkertaisuuteen, ja se on tietysti riittämätön ja virheellinen kuvaus. Jos jazz-soolo on suojattu teos, koska se on stokastisesti ainutkertainen eli kukaan toinen ei todennäköisesti soittaisi juuri samoin, miten sitten tiedämme, että se on jazz-soolo? Stokastiikka on pahempi asia kuin heuristiikka. Se tuo kaiken kohinan ajatteluun ja osoittaa inhottavasti, että kohinan erottaminen signaalista on joko rationaalinen tai heuristinen mutta joka tapauksessa ihmisen kulttuurisiin toimintatapoihin sitoutunut menettely. Kysymyksessä on siis jälleen kerran kehäpäätelmä eikä ihmisen ja hänen tekemänsä koneen (kun teos on kielellinen, äänellinen tai muutoin signaaleista muodostuva kone) rajapinnoista tule taaskaan tietoa tekijän, koneen ja tarkastelijan muodostaman hermeneuttisen piirin sisäpuolelta. Ulkopuolelta kenties saatava tieto taas on luultavasti irrelevanttia.
Pragmaattiset amerikkalaiset viittaavat yleensä ihmisen ääneen tai käden jälkeen ja selittävät, että lain suojaamassa teoksessa on jotain sellaista, mitä joku toinen ihminen ei välttämättä olisi tehnyt. Tämä riittää heille jokseenkin kaikkiin perinteisiin rajanvetoihin.
Mutta nyt on juristeillakin hiki, kun vallassa oleva teknologia ei enää tiedä, missä loppuu ihminen ja alkaa kone, ja kun pelkät ideat ja informaatio ovat yllättäen alkaneet tuottaa rahaa. Tai ainakin näyttää siltä. Rahan ansainnan perinteessä valmistaminen ja tuotteistaminen oli ennen aina välttämätöntä. Siksi bioteknologian ja esimerkiksi kryptografian sangen pelkät tiedot aiheuttavat monipuolisia teoreettisia ongelmia, kun niillä nyt käydään kauppaa. Normikonteksti on tekijänoikeuslain tietokantasäännös, joka perustuu EU:n direktiiviin. Säännös ja direktiivi ovat muuten virkamiesten ja poliitikkojen yhteissuorituksena laadullisesti pohjanoteerauksia. Niissä on hiukan irtauduttu kaanonista eli yhteisen perinteen mukaisesta kielenkäytöstä. Tulos on käsittämätön myös tuomarin tai asianajajan silmin. Kukaan ei tiedä, mitä siitä ajatella saati miten sitä soveltaa.
Ongelma ei ole pieni. Human Genome Project kartoitti ihmisen perimän geenitasolla ja voitti kilpajuoksussa Celeran vetämän tutkimuksen, josta oli tarkoitus tulla mainio liikeyritys. Kysymys oli sadoista miljardeista dollareista liittovaltion rahaa ja samalla siitä, ovatko sekvensoinnin edellyttämät tiedot perusproteiineista maksullisia vai maksuttomia. Pari vuotta näytti siltä, että koko tiedemaailma joutuu ostamaan perusfaktat amerikkalaisilta yhtiöiltä näiden määräämään hintaan.
Perimän sisältävä aineisto käsiteltävään muotoon järjestettynä on esimerkki oikeudellisen sanan ”tietokanta” merkityksestä. Oikeudellisesti epävarmaa on siis, saako sellaista informaatioyksikköä ylimalkaan käyttää, joka sisältyy toisen suojattuun tietokantaan.
Tämän kirjoituksen asiayhteydessä leimaan sydämettömästi lainsäätäjien aiheuttaman tilanteen samanlaiseksi kuin jos maalausten katseleminen tai tieteellisten artikkeleiden lukeminen olisi tehty maksulliseksi. Tähdennän: taidemuseoon joutuu ehkä ostamaan pääsylipun ja artikkelin lukeminen voi edellyttää lehden ostamista. Se on eri asia. Nyt ollaan tilanteessa, jossa lista esimerkiksi Hieronomys Boschin teosten sijaintipaikoista on maksullinen myös sellaiselle henkilöllä, joka on pistäytynyt mm. Pradossa ja osaa näkemänsä perusteella luetella, mitä Boschia hän siellä näki.
Näin kauan kesti ennen kuin kirjoittaja pääsi niin sanoakseen asiaan. Oli ensin väitettävä ja todisteltava eräitä asioita tärkeiksi sekä taloudellisesti, poliittisesti että kulttuurisesti. Nyt on todisteltu.
Kirjallisuudessa sosiologit tai sosiologi-filosofit ovat esittäneet erittäin painavan huomautuksen. Yhteiskuntien rakenteet ja toimintatavat ovat muuttuneet niin suuresti, ettei niitä pysty enää käsittelemään menneen ajan käsitteillä. On siirrytty teollisesta jälkiteolliseen tai modernista postmoderniin yhteiskuntaan. Muutos on niin suuri, että juuri tällä hetkellä emme osaa kirjoittaa omaa historiaamme, vaikka yrittäisimme valehdella. Meiltä on kadonnut ainakin toistaiseksi käsitys sanomisen ja kirjoittamisen, tekemisen, muistamisen ja tietämisen merkityksistä. Tieteenfilosofi ehkä muistaa, että hänen pitelemäänsä kapinetta on tapana nimittää hatuksi, mutta sitä hän ei muista eikä osaa päätellä, että se pannaan päähän. Empiristi havaitsee kauhukseen, että ainakin puoli maailmaa on alkanut pitää hattua takaperin, lippa niskassa. Seuraava vaihe on ehkä ylösalaisin tai nurin.
On todettu, että mitä järkiperäisemmiksi järjestelmät tulevat, sitä järjettömämpiä sen tulokset ovat. Aivoilla on ajateltu liikaa, toisti Olavi Paavolainen natsi-ideologiaa siihen itse kantaa ottamatta. Terävin fransiskaanien tieteenteoria ja dominikani Tuomaksen ”Summa” tasoittivat tien kaiken rajoittavalle ajattelulle, jossa politiikka perustui oikeaksi todistettuihin uskonvainoihin ja noitavainoihin. Fenomenologian syntyminen kuivahtaneen analyyttisen filosofian rinnalle kohotti tarkkailijan, tuntijan, eläjän uudella tavalla tärkeäksi, ja tässä mielessä Heidegger todella on yksi natsismin henkisistä isistä samalla tavalla kuin Bergson.
Amerikkalaiset ovat ahkeria julkaisemaan englanniksi eurooppalaisten ajatuksia sitä mukaan kuin heidät havaitaan ”tähdiksi”. Entisinä tähtinä heitä hiippailee sitten University of Californian vähemmän maineikkailla campuksilla kirjoittamassa täytekynällä yhä epätoivoisempia kirjoituksia vilkuillen rannekellon osoittimista, joko maailmanloppu tulee. Amerikkalaiset professorit eivät ole täytekynää nähneetkään ja heidän kellonsa on Timex, numeronäyttö, ei osoittimia.
Tämäkin viittaa suurten poliittisten tapahtumien ohella siihen suuntaan, että kysymys on eurooppalaisesta ongelmasta eli Euroopan uudelleen muotoutumisesta. Erään tulkinnan mukaan se on eurooppalaisen kirjoituksen uudelleen stilisoimista. Toisen tulkinnan mukaan se on yhteiskunnan toimintoja ja rakenteita hahmottavan tieto-opin ja ontologian perusteiden muuttumista, jonka vaikutusta voimistavat poliittiset ja sotilaalliset katastrofit ja yksilöllisyyden muuttuminen verkkoidentiteetiksi hyvin yllättävällä taholla, tietokonehakkereiden lisäksi nimittäin pomminheittäjien piirissä.
Emme enää tiedä, miten organisoisimme asiamme. Ellemme keksi sitä nopeasti, edessä ovat jälleen kerran väkivallan vuodet aivan uudella tavalla: vihollinen ei ole porttien sisällä. Vihollinen on keskuudessamme. Vihollinen olemme me itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti