POLIISI

POLIISI
Jukka Kemppinen, 23.9.2003

Pitkä yö, raskas työ, poliisin.
Poliisin työtä on seurattu Tukholman tapauksen johdosta. Kolpakkoasiantuntijat ovat löytäneet paljon moitittavaa tutkinnasta, jonka poliisi on hoitanut erinomaisen ammattitaitoisesti. Mutta aina merellä ollaan viisaita, kun maalla sattuu vahinko.
Suomessa poliisikunta nauttii kansainvälisesti vertaillen ainutlaatuisen suurta luottamusta. Aika lähellä perässä tulevat armeija ja kirkko.
Tämä on mielenkiintoista, koska joitakin vuosikymmeniä sitten näitä kolmea ja koululaitosta neljäntenä pidettiin luokkasorron välineinä, joita käyttäen ”riistäjät” estävät ihmisiä toteuttamasta aitoja tarpeitaan.
Vertailun vuoksi Ranskassa sivistyneet ja koulutetut ihmiset suhtautuvat yleisesti poliisiin vihollisena ja papistoon taantumuksen voimana. Yhdysvalloissa on seutuja, joissa tavallisen kansalaisen on syytäkin pelätä poliisia, koska heitä valitaan vaaleilla kuntoa ja kelpoisuutta kysymättä.
Suomessa poliisikunta on itse tehnyt suunnattoman työn. Mielikuva savoa vääntävästä tollosta, jonka patukkakäsi on herkkä lyömään, on taakse jäänyttä aikaa. Eri yhteyksissä olen ollut tuomarina tekemisissä poliisien kanssa ja kiinnittänyt huomion siihen, miten kaukana näistä ihmisistä on uho ja valta-asemalla korskuminen, ja miten vastuullista heidän asennoitumisensa on.
Työn tulos tuntuu hurjalta, kun ajattelee menneisyyttä. Tsaarin aikana poliisit olivat santarmien rinnalla monissa tapauksissa aidosti köyhän kansan sortajia ja usein naurettavia pikkuherroja. Itsenäisyyden alkuvaiheessa poliisi sai niskaansa epäkiitollisen juoppojen ja jobbareiden jahtaamisen ja suoranaisen hengen haistelemisen. Sotien aikana poliisit joutuivat hoitamaan pappien jälkeen toiseksi ikävimpiä tehtäviä kotirintamalla ja lisäksi jahtaamaan säännöstelyrikoksia, joita kansa ei pitänyt missään tapauksessa rikoksina, kuten ilmoittamatta jätetyn voin tai kinkun kauppaamista kaupungissa. Sotien jälkeen etenkin liikkuva poliisi haluttiin muuttaa poliittisesti vasemmistolaiseksi, mutta hanke tyrehtyi. Sitten poliisi koki saman kuin armeija – kuristavan ja kurjistavan rahoituksen puutteen.
Luullakseni Mikkelin panttivankidraama oli yksi vaihe siinä itsekritiikissä, jossa poliisi on nyt osoittautunut hyväksi. Tuo tapahtumasarja oli paha epäonnistuminen, ja se johtui muun muassa sekavista johtamissuhteista. Kun linnoittautumiset ja panttivankitilanteet ovat nyt tulleet muotiin, viranomaiset näyttävät onneksi hallitsevan ne.
Tämä olisi tyhjää hymistelyä ellei kirjoituksen lopussa olisi korkeaa ajatusta. Se on tämä: miksi yhteiskuntamme maksaa niin huonoa palkkaa tärkeimmille työntekijöille, kuten poliiseille, sotilaille, seurakuntatyöntekijöille? Ja miksi joissakin tilanteissa parhaita auttajia ovat sivulliset, kuten taksinkuljettajat, kampaajat ja vahtimestarit? Kääntäen: ovatko erilaiset johtajat ja herrat todellakin suurten palkkojensa arvoisia? En tiedä, siksi kysyn.