Ruotsinmaalainen toimittaja Henrik Arnstad sai aikaan toivomansa rähäkän runsas vuosi sitten kirjoittamalla johtaviin sanomalehtiin ja selittämällä radiossa kohtuullisia ja punnittuja näkemyksiään Suomen sotimisesta, etenkin vuosina 1941-1944.Suomalaiset ja muutama ruotsalainen lisäksi ottivat väittääkseen vastaan, kun toimittaja selitti kantaansa perustellen, että suomalaiset olivat Hitlerin käskyläisinä ryhtyneet hyökkäyssotaan sotarikollinen Rytin johdolla hankkiakseen itselleen elintilaa Itä-Karjalasta.
Arnstadin mukaan aihe on edelleen täydellinen tabu Suomessa, jossa asiasta pidetään yllä erilaisia virallisia valheita.
Arnstad julkaisi 2006 kirja Spelaren Christian Günther. Sverige under andra världskriget. Kirjan kustansi arvostettu Wahlström & Widstrand ja siinä on 512 sivua. Lähdeviittauksia ei ole lainkaan, ja huomattavan usein lukija – tässä tapauksessa minä – huomaa pohtivansa, ovatko tiedot ulkoministerin, pääministerin, kuninkaan, lähettiläiden ja muiden semmoisten sanoista ja mielipiteistä totta, arvauksia vai ns. dramatisointia.
Meilläkin on ilmestynyt toimittajatutkimusta, joka on periaatteessa sangen arvokas asia. Meillä on elokuvia historiallisista tapahtumista totuuspyrkimyksin tai ilman. Viime päivinä on keskusteltu nukkeanimaatiosta, jossa kerrotaan erään Murha-Kustaan seikkailuista. Näkemäni pätkän perusteella arvioin, että elokuva on sekä taiteellisesti, teknisesti että ajatuksellisesti noin 50 vuotta ajastaan jäljessä, joten en puutu tähän tsekkkiläis-DDR:läiseen 1950-luvun lopun hengen ilmentymään isommin.
Toivottavasti kukaan lukijoista ei loukkaannu, jos kumminkin kertaan, että ruotsalaistoimittajan paljastuksista on vallinnut Suomessa yksimielisyys noin 35 vuotta. Jatkosota oli hyökkäyssota Hitlerin rinnalla. Mauno Jokipii kirjoitti asiasta aikoinaan täysin vakuuttavan yhteenvedon.
Suomalaiset ovat huomauttaneet Arnstadille, joka ei osaa kieltämme eikä ole luultavasti edes pyytänyt ketään kääntämään poliittisen historian kurssivaatimuksiin kuuluvien kirjojen nimiä, että näin pääsi käymään, mutta kukaan ei ole vieläkään keksinyt vaihtoehtoa. Molotov kävi jo kesällä 1940 kuumana, että olisi päästävä viimeistelemään valloitus, ja se henkilö, joka tämän esti, oli valitettavasti Hitler. Asiasta oli silloin liittosuhteessa olleiden herrojen kesken puhetta.
Güntherin ja jopa pääministeri Per Albin Hanssonin nimet ovat lakanneet kuulumasta yleissivistykseen Suomessa. Ruotsin 1900-luvun historia on meillä todellisuudessa lähes tuntematon.
Emme todellisuudessa tiedä, miten paljon Ruotsi hyötyi taloudellisesti sodasta, ja meidän on vaikea arvioida, saiko Ruotsi hyvätkin osingot siitä, että se jätti kolme naapuriaan, Tanskan Norjan ja Suomen, oman onnensa nojaan.
Taisi se saada. Oma käsitykseni on, että maailmansodista Ruotsi selvisi juuri samalla tavalla kuin Suomi - uskomattomalla onnella. Molemmat osoittautuivat suurvalloille hyödyllisiksi jossain määrin itsenäisinä. Tosin sekä Ruotsin että Suomen todellisesta historiasta sodan aikana on vielä paljon piilossa.
Skandinavian mailla oli ihmeen suuri paino sotien jälkeen. Norjan pakolaishallituksessa vaikuttanut Trygve Lie oli YK:n ensimmäinen pääsihteeri ja ruotsalainen Dag Hammarskiöld toinen – hän oli sukutaustaltaan samaa porukkaa kuin tämä Chr. Günther, maan ylhäistä ja itsetietoista virka-aatelia. Meillä Suomessa ei sellaista, luojan kiitos, itse asiassa ole.
Ruotsin sodan ajan politiikka on erinomaisen kiinnostavaa juuri siksi, että sekä demareissa että hallituksessa istuneissa porvareissa oli niin monta sananmukaisesti pirtin peräseinästä repäistyä poliitikkoa, joiden menestystä kaiken koulutuksen puuttuminen ei haitannut. Ja he osasivat käsitellä myös leuhkoja virkamiestä ja ajoittain aika vaivalloista kuningasta, jonka vaimovainaa muuten oli ollut hyvinkin kiihkeä saksalaismielinen jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Eikä Kustaakaan tuhlannut kiintymystä länsiliittoutuneille.
Pääministeri Hansson oli siviiliammatiltaan puotipuksu, muurarin ja piian poika. Tehtävissään hän onnistui paremmin kuin ylhäisönuorukainen Olof Palme ja perusdemari Göran Person.
Tämä vain vihjeeksi Suomen demareille, joiden johtotehtävissä ei ole ollut tavallisten ihmisten elämää tuntevia ihmisiä sitten K.A. Fagerholmin. Tannerkin oli juristi, Otto-Ville Kuusinen maisteri ja Gylling tohtori...
Miksi kirjoittaa blogi huonosta kirjasta, joka käsittelee unohtunutta henkilöä?
Keräilen tietoa kirjoista, ohjelmista ja elokuvista, jotka mahdollisesti vaikuttavat ihmisten käsityksiin ja käyttäytymiseen. Sellainen kirja oli pääministerien ja pankkiirien yksimielisen hyväksymisen saanut Sir Ralph Norman Angellin The Great Illusion (1910), jossa todistettiin, että globalisoitumisen ja verkottumisen vuoksi (hän ei käyttänyt näitä termejä mutta tarkoitti samaa) sotaa ei voi enää tulla. Toisen maailmansodan odotusvuosina asiantuntijat olivat yksimielisiä siitä, että siviilikohteiden ilmapommitukset ratkaisevat sodan kuin sodan. Tätä saksalaiset kävivät kokeilemassa tunnetulla tavalla Guernicassa Espanjan sisällissodassa.
Linkola voi olla oikeassa siinä, että U. Kekkosen Onko maallamme malttia vaurastua oli turmiollinen kirja, mutta tästä en osaa sanoa mitään varmaa, koska siitä on niin tavattoman pitkä aika kun luin sen. Joka tapauksessa se vaikutti paljon, eikä moni sitä muista - rahat oli pantava vientiteollisuuden tukemiseen (eli metsiin eli metsänomistajille).
Arnstadin monessa suhteessa huono ja sekava kirja oli yhdestä syystä lukemisen arvoinen. Hänen käsityksensä Suomen ja Ruotsin poliittisista valinnoista eivät maailmaa mullista. Mutta hän tuo esiin erittäin vähän tiedetyn tosiasian,
Raoul Wallenberg ei ollut ainoa ja ehkä hänen mielikuvitusta kiihdyttävä katoamisensa johtaa huomion pääasiasta.
Ruotsi oli luultavasti ainoa maa maailmassa, joka todellisuudessa ja virallisesti teki jotain holokaustin kourissa.
Länsiliittoutuneiden toimettomuus on murhenäytelmän aihe sinänsä ja siitä on itse asiassa kirjallisuutta (esimerkiksi Gilbert, Auschwitz and the Allies).
Ruotsin ulkoministerinä Günther toimi ensin Norjan suuntaan ja oli mukana varmistamassa Tanskan juutalaisten viime tingassa toteutettua joukkopakoa Gestapon käsistä Ruotsiin.
Varsinaiset ja tuntemattomat sankarit olivat Gösta Engzell ja Ivan Danielsson, jotka Ruotsin Unkarin lähetystössä ensin myönsivät ja sitten väärensivät papereita tuhansille ja auttoivat heitä pakoon. Maineen ”valkoisten linja-autojen operaatiosta” taisi saada Folke Bernadotte.
Güntherin osuus unohdettiin; unohdukseen painamista edisti etevästi ulkoministeri Östen Undén (joka on juristeille tuttu etevästä ja laajasta esineoikeuden kirjasarjastaan).
