Kytkentöjä

Jään ihmettelemään nuoren professori Meinanderin Suomen historiaa, jossa kaikki asiat ovat oikein, koko suppea ja sanonta tiivistä.

Miksi en innostu?

Ehkä siksi, että tämä on oppimäärä, kurssikirja. Tämä faktojen valikoima puolustaa paikkaansa tentissä ja kahvilassa.

Miksi en kirjoita Suomen historiaa? Monta syytä. En osaa. En jaksa. En oikein usko hankkeen mielekkyyteen.

Keksin syyn mietittyäni ja kirjoitettuani, miksi Suomen historioita ilmestyi niin paljon viime vuosikymmenellä. Vastaus on, että ne alkoivat käydä yhdentekeviksi.

Aikakauden tai maan historia on niin valtava ja silmänkantamaton, että kirjoittajan on oltava joko todella tyhmä tai sitten aivan erikoislaatuisessa määrin itseään täynnä tai kuukausipalkkaa nostava professori ryhtyäkseen sellaiseen toimeen. Kun näet kukaan ei alkuunkaan hallitse sellaisia alueita. Jos nyt otan esimerkin, Meinander todella osaa asiansa, mutta viime vuosikymmenien tapaan hänen tietonsa korkeasta ja matalasta kulttuurista ovat riittämättömät näkemään yhteyksiä talouteen ja sotiin.

Omat poliittisen historian tietoni olisivat riittämättömät, jos yrittäisin yhteenvetoa, jota en siis yritä.

Niinpä keksin, että blogistin ja radio-ohjelmien tekijän rooli-ihanne onkin valmentaja. Tunne henkilökohtaisesti vain yhden valmentajan, Tappari Pöyhösen, jonka johdolla pelasimme koripalloa perussarjassa, mutta hän on hyvin erikoinen ja kunnioitettava ihminen.

Valmentaja (ajatelkaa mäenlaskua tai jääkiekkoa tai jalkapalloa) ei lopulta poikkea paljon klassisimman Kreikan mestarin ja oppilaan ihanteesta, josta Jaeger kirjoitti aikoinaan (1945) perusteoksensa Paideia (”kasvatus / kouliminen”).

Lähes poikkeuksetta taiteilijan taustalla on oppimestari, ja perinteeseen kuuluu, että oppilas murhaa ja kieltää mestarinsa jossain vaiheessa. Oppimestari voi olla myös keksitty. Todella lahjakkaat tekijät keksivät itselleen edeltäjät.

Kouluissa ja korkeakouluissa tämä puoli on hiukan varjossa. Verkossa seikkaillessa tulee haeskella sellaisia kohteita, jotka puhuvat uskottavalla äänellä. Groucho Marx voi ajaa saman asian kuin Buddha. Riippuu henkilöstä ja ikävaiheesta.

Valmentajan tehtävä on tehdä ehdotuksia, joita ei pidä käsittää neuvoiksi. Hänen on käytettävä suurempaa kokemustaan siihen, ettei valmennettava riko paikkojaan oppiessaan asioita. Opettaminen on oikeastaan mahdotonta. Oppimistilanne on vaarallinen.

Tieteessä ja kuulemma urheilussa on erittäin helppo harjoitella itsensä rikki. Näistä itsensä tärvelleistä tulee sitten tyypillisesti toisten opettajia.

Vähän niin kuin Urho Kekkonen, joka ei päässyt aivan huipulle suojeluskuntalaisena, korkeushyppääjänä eikä urheilujohtajana. Hän joutui keksimään sitten jotain muuta.

Kuva on peräisin lähteestä, jota ehdotan teille. MIT Technology Review on sisältänsä ja painotustensa vuoksi melkein aina paneutumisen arvoinen.

Kuva on osa artikkelia blogien kommenteista eli likimääräinen kuvaus niistä suhteista, jollaisia saattaa syntyä blogin jatkuessa.

Epäilen ettei kuva ole kovin hyvä, koska epäilen, että tämän blogosfäärin ongelma on aihepiirien kapeus ja ennustettavuus. Jos blogiin toisi useampia kirjoittajia, se taas menettäisi luonteensa.

Itse tietenkin työskentelen samaan tapaan kuin monet historian mainitsemat, enemmän tai vähemmän hulluina pidetyt ihmiset, jotka kirjoittivat vuodesta toiseen kokonaista sanomalehteä kutakuinkin yksin.

Ehkä erottuva lievä melankolia johtuu eilen saamastani saksalaisesta DVD-levystä, joka maksoi 89 euroa (30 Bände der Digitalen Bibliothek). Ehkäpä kirioitan siitä huomenna. 27 000 kuvaa, lähes kaksi miljoonaa sivua – suuri määrä vanhoja ja uudempia tietosanakirjoja ja maailmankirjallisuutta ja…