Suvut

Joulunpyhinä ja välipäivinä puhutaan vain perättömiä. Se on vanha, arvokas tapa. En aio kunnioittaa sitä.

Olen lukenut ja kuullutkin ja jonkin kerran nähnyt, miten joskus joissakin paikoissa lasit helisivät pöydänkannella, kun ympärille kerääntyneet suvun jäsenet pitelevät niin kaksin käsin pöydän reunasta kiinni, hillitäkseen raivoaan ja ollakseen käymättä toisiaan kurkkuun.  Yhtä hankalaa olisi mainita aidoista tunteista lepertelyn sijasta tai muutoinkaan käyttää suutaan muuhun kuin tarjolla olevien virvokkeiden nauttimiseen.

Ja tätä nykyä joulun toimitukset on aloitettava esittäytymisellä, jotta kuullaan, kuka on kulloinkin kenenkin kanssa naimisissa tai muutoin muhinoissa ja mistä ovat peräisin paikalle ilmaantuneet lapset – minun, sinun, hänen, heidän, ovesta erehtyneet.

Kuvaus ei koske omaa sukuani eikä perhettäni. Oloilu oli sitä luokkaa, että tulin pidätelleeksi kirjoittamistakin, vaikka se on kuin pidättelisi hengitystään. Kaikki jälkeläiset tavattiin, lahjonnassa ei menty mielettömyyksiin, joulutervehdysten postittaminen ja lähettäminen jäi vähän kesken, joten tämä on oikea tilaisuus esittää toivotukset niille, joiden kohdalla osoiteluettelot ovat pettäneet tai logistiikka on mennyt reisille.

Jälleen selaamiini valokuviin verrattuna sekä puut että lapset ovat rojahtaneet mittaa.

Varhaisina aikuisvuosinani tapa oli, kuten kaikki tietävät, nimitellä vanhempiaan ja sukulaisiaan fasisteiksi. Tilanteen teki kaksimieliseksi se, että ”isänmaallisiksi” muistojen vaalijoiksi esittäytyivät usein ne, joiden aivot ja asenteet olivat jäätyneet viidenkymmenen vuoden takaisiin lukemiin.

Asiaa nyt kovasti selviteltyäni väitän, ettei 1970-luvun kuuluisa stalinismi ollut syy mihinkään, vaan seuraus. Edellisellä vuosikymmenellä oli tapahtunut paljon. ”Elinkeinorakenteen muutos” on vanhalta sanomalehdeltä tuoksuva termi. Sanotaan että viidesosa suomalaisista ajettiin maanpakoon ja toinen viidesosa teki sen vapaaehtoisesti, vaikka kysymyksessä oli oikeastaan maassapako.

Sotaveteraaneja arvostetaan nyt kun heitä ei ole juuri hengissä enää. Enää ei ole ketään jolle sanoisi, että oma vikanne, kun lähditte ammuskelemaan viattomia venäläisiä. Näitä eri tavoin siipeensä saaneita oli paljon yli kaksisataa tuhatta, ja oudosta ilmapiiristä, jossa heidän jälkeläisensä kasvoivat, on hyviä selostuksia lähes kaikkialta, paitsi Suomesta.

En näe tuossa menneisyyden kuvassa suurta eroa tähän hetkeen. Mitä typerämpi mielipide, sitä raikuvampia suosionosoituksia sen esittäjä odottaa. Joku väittää, että kansa ei voi äänestää väärää henkilöä presidentiksi. Se on yleinen väärinkäsitys. Niin toimitaan kuin enemmistö päättää laillisissa vaaleissa. Se on demokratiaa. Mutta se ei ole totta, että mielipuoli muuttuisi viisaaksi vaalitoimituksen johdosta.

”Kyllä kansa tietää”, on ollut kauan iskulause. Ellei halua ottaa vastuuta itse, on syytäkin toimia ”kansan nimissä”. Niin tehtiin jo Roomassa. Jos motiivien paljastuminen pelottaa, voi sanoa toimivansa ”kansan hyväksi”.

Osa suomalaisistakin oli käsittänyt 1940-luvulla, etteivät korkea kulttuuri ja eurooppalaiset arvot olleet edes jarruttaneet siihenastisen historian hirvittävimpiä rikoksia, joita hiljan oli tehty.

Vähä vähältä natseja alettiin kuvata tietämättöminä nyrkkisankareina. Minä koetan pitää mielessäni, että Heydrich soitti taitavasti viulua, jopa vaikeita Bachin sonaatteja. Yritän muistaa, että Beethoven ja Brahms olivat myös SS-miesten ihanteita. Nuori Fischer-Dieskau esitti sotavankileirillä sotavankina Schubertin liedejä asiantunteville sotavangeille. Mutta Berliinin ja Wienin sinfoniaorkestereista oli erotettu kaikki ne, joiden syntyperä antoi aihetta epäilyyn. Kulttuurisilla eli musiikillisilla ansioilla ei ollut merkitystä tuossa asiassa. Hitler oli äänestetty valtaan demokraattisesti ja oikein, joten kaikki mieheen mieltyneet pitivät selvänä, että he olivat nyt oikealla asialla.

Suomessa sodan jälkeen entinen sivistyneistömme tiesi jatkavansa elämää sivistyksen raunioilla. Ennen pitkää saksalainen keino kuitenkin voitti, nimittäin yhteisöllinen muistinmenetys. Itse olen vasta nyt vanhoina vuosinani selvitellyt, ketkä oikeustieteen opettajistani ja oppikirjojen tekijöistä olivat sodan aikana olleet arveluttavissa toimissa. Asiasta ei koskaan puhuttu.

Joulun salaperäisyys on syntymä – uudelleen syntyminen – jota vietetään valon voittaessa ja etenkin Suomessa sukupolvien sarjaa muistaen.

Tuo suomalainen jännityskertomus, johon jo viittasin, on siis kirjoittamatta. Miten sata tuhatta alaluokkaista rahvaanlasta ja heidän kanssaan ehkä puoli miljoonaa naista nousi yleisestä alamaisuudesta ja viirupäisten aatteiden keskeltä jopa ylemmäksi keskiluokaksi runsaassa kymmenessä vuodessa.

Ne harvat jotka kiljahtelevat Suomessa ilosta amerikkalaisten (perinteisestä) eliitinvastaisuudesta, eivät edes huomaa, ettei Suomessa ole ollut valtaeliittiä enää sotien jälkeen. Sotasukupolvi sen teki.

Minulla on omassa suvussani monta esimerkkiä henkilöistä, jotka kotiutettiin 1944 korkeintaan keskikoulun käyneinä ainoana omaisuutenaan armeijan mukaan antamat kuluneet vaatteet, merkit ratkottuina.

Runsaan kymmenen vuoden kuluttua he olivat ylempää keskiluokkaa. Isäni on esimerkki. Muistan kylmän huoneen ja keittiön asunnon, jossa hän majaili 60-luvulla äitinsä alivuokralaisena kerätessään rohkeutta ostaa puolet asianajotoimistoa pääkaupungin keskustasta ja osakehuoneiston Tapiolasta, velaksi. Ja äitinsä kävi Perkolla kiillottamassa hopeita päivätyönään.

Kaikilla suvuilla on suruja, joista ei mielellään puhuta. Kokonaiskuva on kuitenkin selvä. Nämä pitkän sodan käyneet tuottivat ja kustansivat suuret sukupolvet, ja me etuoikeutetut saimme lapsia ja nämä etuoikeutettuja lapsia…