Sivun näyttöjä yhteensä

14. joulukuuta 2016

Kääntymykseni


Kuva: IMSLP org

Scott Moncrieff, joka kuoli 1930 syöpään nuorena, on aina hyvä esimerkki, jos joutuu selittämään, onko kääntäminen taidetta. Yleensä se ei ole sitä, vaan jonkinlaista uudelleen koodaamista toivottoman kankeassa ja karsitussa muodossa.

Englantilaiset ja amerikkalaiset kirjallisuuslehdet ovat saaneet paljon hupia pohdiskellessaan, mikä Marcel Proustin suurromaanin käännöksistä heidän kielelleen on paras. Etenkin erilaiset täintappajat ovat viettäneet vuosikymmeniä juhlia.

Asiassa ei ole kuitenkaan mitään miettimistä. Lahjakas herra Moncrieff oli paras ja hänen Proustinsa (Remembrance of Things Past) on käännöstaiteen huippuja.

Kiitos australialaisten, jotka ovat pitäneet puoliaan amerikkalaisten harjoittamaa tekijänoikeusterroria vastaan ja käsittelevät sotaa edeltäneitä teoksia oikeudellisesti vapaina, englanninnos löytyy vaivattomasti verkosta ja vielä tyylikkäästi toteutettuna. Asialla on ollut Adelaiden yliopisto.

Tämän asian tuominen esiin blogissa tuli mieleen, kun olin alkanut lukea Haruki Murakamin ja Seiji Ozawan kirjaa musiikista, etenkin Beethovenin ja Brahmsin kuuntelemisesta levyltä.

Tuota kirjaa lukiessa tunnen lievää häpeää, koska olen itse käynyt lukuisia saman tyyppisiä keskusteluja muun muassa Matti Suurpään ja Martti Anhavan kanssa. Murakami ja Ozawa todella tietävät mistä puhuvat. Varmaan pian Nobelin saavan Murakamin levykirjasto osoittautuu valtavaksi.

Jos puhuisin viimassa ja pakkasessa suomalaisten ystävieni kanssa, kuittaisin varmaan Moncrieffin ihmeellisen ominaisuuden sanalla ”kadenssi”. Romaanista puhuttaessa se ei tarkoita mitään eikä musiikissakaan paljon. Yritys on ilmaista, että kaikkein paras kääntäjä löytää sellaisen kielen rytmin, äänenkorkeuden, tempon ja agogiikan, että tulos tuottaa syvää iloa.

Kirjallisuuden kääntämisessä kaikkein vaikein asia on se, johon kapellimestari Ozawa viittaa jännittävästi Karajanin yhteydessä, vastakohtana Bernstein – fraseeraaminen.

Musiikki ja kirjallisuus rakentuvat lyhyistä, pitkistä ja hyvin pitkistä frsaaseista eli jaksoista, joilla on selkeä sisäinen yhteys. Alkeisesimerkki: parhaat kuorot laulavat ”Siunaa ja varjele meitä , Korkein - - - kädelläs”. Ihan hieno laulu murenee käsiin, jos laulajat luulevat, että joka rivin lopussa hengitetään. Jos taloa katsoessa huomio kiintyy seinähirsiin, jokin on vialla.

Musiikissa, siis esimerkiksi sinfonioissa ja konsertoissa, on sama rakenneperiaate kuin romaaneissa. Myös keskellä alku ja loppu soivat mielessä. Myös sävellajin vaihdoksen jälkeen edellinen ja tuleva sävellaji soivat.

Joku voisi sanoa, että tuo nyt on mahdotonta. Ei se ole. Mahtavatko ne urheilijat, jotka ovat opetelleet mielikuvaharjoitteluja, muistaa ajaa suurpujottelua tai rallireittiä myös takaperin, lopusta alkuun? Se voi olla vielä antoisampaa kuin hidastukset.

Ellen oikein saa selvää jostain Beethovenin kohdasta, tutkin partituuria takaperin. Bachin nuottikuvaa voi katsella myös ylösalaisin tai peilikuvana.

Kun joutavanpäiväinen jatkuvuus eli soljuvuus on rikottu, sitä saattaa huomata, mitä tässä on oikeastaan tehty. Helppo esimerkki: miksi Jouluyö, juhlayö lauletaan yleensä väärin? Siitä on runsaasti nuottejakin, joissa laulusta on tehty valssi. Se kuitenkin on kirjoitettu tahtilajiin 6/8 mutta lauletaan usein valssina ¾. Kuten kuvastakin näkee, suomennoksen ’jou-lu’ ja ’yö’ ovat yhtä pitkiä. Näin siihen tulee pimeyttä ja aivan keskiaikaista mysteerin tunnetta.

Moncrieff käytti uuden elämäkertateoksen mukaan kääntäessään hanakasti korvaansa. Hän halusi kuulla Proustin lauseet luettuina, ja lukijan piti olla ranskalainen ja älykäs. Hän käänsi pätkinä, korvakuulolta. Ehkä se on yksi syy hänen kielensä soivuuteen.

Toinen syy voi olla tuohon aikaan vielä harrastettu runomittojen opiskelu. Koulupoikana ja opiskelijana hän oli yksi niistä, joka pystyi kääntämään mitallista runoa latinasta kreikaksi. Kaveri pani paremmaksi kääntämällä Shakespearea Aristofaneen tapaan. Kuulostaa kuulemma mukavalta. En ole itse paneutunut asiaan.

Voi olla, että britit haaskasivat opetuksessa aikaa ja lahjakkuuksia kuolleiden kielten pänttäämiseen. Toisaalta säpsähdyttävän monella maailman tason fyysikolla ja insinöörillä – ja tietenkin kemistillä – oli tuo verraton klassinen koulutus. Heillä se ei ollut hidastanut paneutumista muitten merkkien ja merkitysten maailmoihin.

Olen joskus kysynyt varovasti, eikö pitkän latinan voisi ottaa pakolliseksi peruskouluun, mutta tähän mennessä kukaan ei ole vastannut sävyisään kysymykseeni, vaikka olisin halukas suosittelemaan Vergiliuksen sijasta ulkoa opeteltavaksi jotain parempaa runoilijaa, kuten Horatiusta.

Moncrieff, joka oli tuon aikakauden oloissa sangen hankalasti harras homoseksualisti – Oscar Wilden oikeusjutusta ei ollut kovin pitkä aika – osoitti suurta monipuolisuutta.

Siinä ei ole ihmettelemistä, että hän kääntyi katolilaiseksi ja oli muun muassa C.K. Chestertonin kaveri. Lisäksi hän oli sekä alaisten että esimiesten todistuksen mukaan aivan mielettömän hyvä komppanianpäällikkö ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla ja uskoi kaikesta päättäen syvästi ritarillisuuden arvoin. Hän luki niihin myös tunnollisen huolehtimisen alaisista ja säännön, että pahimpiakaan olosuhteita ei valiteta eikä voihkita.

Sodan päätyttyä hän elätti yli kymmentä sukulaislastaan kääntämällä. Stendhal oli hänestä niin ”helppoa”, että sillä suorastaan tienasi.

Lisäansioita hän hankki toimimalla Hänen Majesteettinsa vakoilijana, etenkin Lähi-Idässä. Tehtävät lienevät olleet suhteellisen vaatimattomia, mutta ympäristö innostava.


19 kommenttia:

  1. Murakamin teoksista kyllä huomaa, että hän on levynsä kuunnellut - vaikkapa Schubertin D894. Mutta teosten mainitsemisen funktio romaanissa jäi minulle arvoitukseksi. Pasteerausta ja briljeerausta, ettäkö ihan Nobelia? Ehkä eniten minua miellytti Chandler-pastissi Suuri lammasseikkailu. Tuosta Karajan-analyysista kuulisi kuitenkin mielellään lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen minäkin nuo Murakamit lukenut melkein kaikki ja aina ollut vähän tyytymätön, on tullut vastaan väittämisiä, mutta on hänessä omaperäisyyttä. Norman Mailer oli joskus lohkaissut, että jos Dylan on runoilija niin hän on koripalloilija. Ehkä nyt on koittanut uusi aika parnassolla eikä Nobelin saajan tarvitse enää olla hirvittävän syvällinen ja vaikeatajuinen. Murakami on tarinankertoja, joskus parempi, joskus huonompi.
      EG

      Poista
  2. JK: "...kaikkein paras kääntäjä löytää sellaisen kielen rytmin, äänenkorkeuden, tempon ja agogiikan, että tulos tuottaa syvää iloa."

    Upeasti sanottu, mutta ei tällä kääntämisen kanssa ole mitään tekemistä. Paitsi siinä harvinaisessa tapauksessa, että myös alkuperäinen teos tuottaa syvää iloa.

    Olen kääntänyt itsekin sen verran, että arvostan kirjojen suomentajia suunnattomasti. He tekevät kulttuuritekoja, eivät bisnestä (= heille maksetaan uskomattoman surkeasti).

    Suomentajille pitäisi pystyttää patsas. Miten olisi suomenhevonen pegasoksena?

    VastaaPoista
  3. "Suomenkulttuurirahaston arvokkain teos - Albert Edelfeltin signeeraus onkin väärennös lisättiin jälkikäteen". Otsikoi Helsingin sanomat.
    Jos jokin Jean Sibeliuksen tai Aleksis Kiven teos, paljastuisikin jonkin muun tekemäksi, niin menettäisikö arvoaan?.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys. Oen ollut ymmärtävinäni, että joidenkin erinomaisten väärentäjienkin versiot kuuluisuuksien teoksista olisivat arvokkaita? Ainakin näin pitäisi olla.

      Poista
  4. Tuo pitkän tai edes lyhyemmän latinan ottaminen peruskoulun aineeksi olisi lämpimästi kannatettava ajatus. Mistään kouluaineesta ei omalla kohdallani ole ollut niin paljon hyötyä myöhempien opintojen (biologia, lääketiede) kannalta, kuin latinasta. Jo pelkästään termien merkityksen tai rakentumisen ymmärtäminen helpottaa aivan ratkaisevasti niiden oppimista pelkän sokean ulkoluvun asemesta. Olisihan siinä peruskoulun ohjelmassa varaa; esimerkiksi vaihtaa pakkoruotsi latinaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi ei pakkoenlantia, tuota suomen kielen syöpää ja sivistyskielten oppimisen estettä nro 1?

      Poista
  5. Professori Kemppisen

    älyllisen piiskatykin haasteellisessa tulituksessa koen itseni Fellinin Amarcord filmin isoisäksi, joka kesken juhlapäivällisen kiipeää sypressiin eikä suostu tulemaan sieltä alas. Ylhäältä vaan huutaa miniöilleen ja ylkille ynnä muille sukulaisilleen että "voglio una donna"!

    Ma luulen niin, että jos osaisimme lintujen kieltä, yllättyisimme että ihan samaa vanhat varikset huutavat; keväällä kun purot alkavat solista ja kasvit ryhdistäytyvät, ja kun lämpimänpehmeä ilma tunkeutuu heidän höyheniensä sisälle... silloin he, kaikenkokeneet koiraat, tajuavat... että nyt ei auta muu istua selkä kyyryssä puun oksalla vaan ja...

    ... pitää meteliä (= raakkua) "minäkin haluan naista!

    Ps. Hirveä virhe olisi alkaa laulaa "tity tyy, tity tyy". Heti leimautuisi vähintäin homotiaiseksi.

    VastaaPoista
  6. Shakissa siirrot lopusta alkuun muistaa yhtä helposti kuin alusta loppuun. Shakki on johdonmukaisuuksia. Joskus jotain outoa asemaa keskipelissä kun katsoo, pitää miettiä, miten tähän on jouduttu. Ei se ole kovinmutkaista. Nappuloilla on oma jälkensä, kuin etanalla, sen näkee miksi se tohon ruutuun on tullut. (paitsi jos on kyse ihan amtöörien peleistä... silloin ei kyllä välttämättä tiedä mistään mitään. ihmettelee vaan kummallisia asemia. siis ihan käsittämättömiä asemia???)

    Oliko se Aleksandr Alehin (?) (=yksi kaikkien aikojen häikäisevimmistä maailmanmestareista) jonka suomalainen shakkimestari Kaarle Ojanen voitti... niin Alehin puuskahti, että hän hävisi sen takia kun "se pelasi niin käsittämättömän huonosti..." Tarkoitti kai, että "epäjohdomukaisesti"...? - Ojanen ei koskaan pelannut huonosti, pidän häntä tasokkaimpana suomalaisena shakinpelaajana. - Peli Keresia vastaan on klassikko.

    Nykyisin shakki tavallaan on käynyt mahdottomaksi; se on tullut itseään vastaan. Minkä tahansa tilanteen laudalla tietokone pystyy laskemaan miten käy. Ehdoitta. Jäännöksittä.

    Samaa olisi se, että ylioppilaskirjoituksissa kokelailla olisi tietokone ja rajatonta nettiyhteys käytössä. Näin jos olisi, moni kirjoittaisi (ainakin reaaliaineista) Laudaturin. - Hurraa, Hurraa heitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muista varoa pikkasen tallin ovea. Saranakkin maksaa, ja kukas ne rasvaa. Täällä joutuu hommiin jos alkaa työllä leikkiä.

      mitä minä oon kuullu

      Poista
    2. Nyt näitä siirtoaja... en kyllä... ymmärrä?

      Tallinovi, omenat, saranat kuin nivelet, kolestrooli ja maksa, työ ja touhu, Arbeit und Freiheit, kuuloluun uusi patteri...?

      Hyvin vaikeita siirtoja, hyvin vakeita. (ehdottaa tasapeliä)

      Poista
    3. play not lest you get played with

      Poista
  7. Haruki Murakami on saanut taas uuden palkinnon, Hans Christian Andersenin palkinnon. Die Zeit haastattelee häntä Odensessa, jossa kirjailija haluaa käydä myös levykaupassa. Kotona Murakamilla on jo yli 10.000 vinyyliä. Nuorempana hänellä oli jonkinlainen jazz-baari, sai työkseen kuunnella musiikkia.

    Murakami kertoo, että hänellä on romaaneissaan jazzin rytmi, samoin omassa arkipäivässään. Aamusta varhain hän istuu kirjoittamaan viideksi kuudeksi tunniksi, kaksi ja puoli sivua, aina. Inspiraatiota ei tarvita, mutta kirjoittaessaan hän pystyy tietoisesti uneksimaan ja menemään syvälle itseensä, jossa on "pimeää ja vaarallista". Palkintotilaisuudessa tanskalaisprofessori oli puhunut Murakamin, ei maagisesta realismista vaan romanttisesta magiasta.

    Päivä jatkuu kaavan mukaisesti juoksulenkillä iltapäivällä, oli halua tai ei, ja illat voi sitten kuunnella musiikkia. Onkohan Murakamilla jonkinlaisia Aspergerin piirteitä, kun on niin voimakas toistamisen tarve? Parhaimmillaanhan niistä on ihmiselle suuresti hyötyä, jos sosiaaliset suhteet eivät vaarannu liikaa. Murakami sanoo tosin tuntevansa itsensä usein yksinäiseksi kuin olisi kaivon pohjalla. Vaimokin on, ainakin haastattelussa mainitaan rouva M.

    Voi hänestä nobelisti tulla, onhan hänellä hyvin omanlaisensa tyyli ja vuosia on jo ollut veikkauslistojen kärkipäässä.
    EG

    VastaaPoista
  8. Milloin esim Saksassa sävellettyä musiikkia käännetään suomeksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä varmaan vasta silloin kun Sibeliusta käännetään saksaksi?

      Em mä oikeasti tiedä.

      Poista
    2. Onhan meillä jo Kilpinen.

      Poista
  9. Niitä varten jotka erehtyvät luulemaan - kuten minäkin aikoinani - että Scott oli herra Moncrieffin etunimi: kyseessä on kaksiosainen (eli kuten hauskasti sanotaan "double-barrelled") sukunimi jossa nyt vaan ei käytetä väliviivaa, C.K. oli etunimiltään Charles Kenneth.

    Stendhal oli muuten (toisin kuin Proustia) helppo kääntää senkin vuoksi että kirjoituskoneen naputtelua ei tarvinnut keskeyttää masturboidakseen välillä. (Tulosta saattoi kyllä Proustiakin kääntäessä tulla hirmuista tahtia, parhaimmillaan 2500-3500 sanaa päivässä.)

    Hän muuten haavoittui pahoin Arrasin taistelussa huhtikuussa 1917, kun oman tykistön ammunta jäi lyhyeksi. Kirjeessä hän kuvaa kuinka hänen jalkansa pettivät hänen altaan "like a trayful of claret glasses".

    VastaaPoista
  10. Fraseerauksesta: Lovers (tauko) that bless the dark.
    On benches (tauko) in Central Park.
    It's autumn in New York.
    It's good to live it (tauko) aaaagain.

    Sanat LOVERS ja BENCHES ovat lauseidensa tärkeimmät sanat,avainsanat.Tauko on keino alleviivata niiden tärkeyttä.

    AUTUMN IN NEW YORK,Frank Sinatra,levytetty syksyllä 1957

    VastaaPoista