Pasifismi

En ole varma, käyttääkö Tuomioja nyt kansainvälistä rauhan merkkiä vaatteissaan tai kassissaan. Ulkoministeriaikana se ei käynyt päinsä. Se on luottamustehtävä, johon ryhtyvän on hyväksyttävä, että hän joutuu edistämään muitakin kuin omia päämääriään ja esittelemään myös muita kuin omia mielipiteitään.

Tuo merkki on 50-luvun lopusta ja se liittyy katsojan mielessä vahvasti ydinaseiden vastustamiseen. Mieleen tulee ainakin Bertrand Russell ja se tosiasia, että ydintuhoa ei tullut ainakaan 1962, vaikka ainakin Fidel Castro oli siihen kovin valmis, ehkä myös Kennedy. Periksi antoi silloin Hrustshov.

Tälläkin hetkellä ”MAD” eli keskinäisesti avustettu tuho on perustason selitys. Ensimmäisen ydinaseiskun jälkeen ainakin jään alla olevat sukellusveneet kykenevät edelleen toiseen iskuun.

Eikö Suomessa voitaisi lopettaa nykyisen muotoinen siviilipalvelu? Olisiko siinä vielä jäänteitä aseistakieltäytymisestä, jota oli muun muassa poliittista ja uskonnollista.

Maanpuolustus ei tarvitse sivareita. Armeija ei tarvitse enää höykytettäviä. Tilanne on muuttunut täysin.

Se on eri asia, että jopa pakollinen – sekä miehille että naisille – koulutus kriisipalveluun on tutkimisen arvoinen vaihtoehto. Ensiapu ja suurimittainen siviilien evakuointi sitovat paljon ihmisiä ja vaativat koulutusta.

Pasifismi hiukan askarruttaa. Ei sotaa. Vaihtoehto: ei ydinsotaa.

Arvelen että uskottava maanpuolustus, jota itse kannatan, voisi hyötyä pasifismin piiristä tulleista ajatuksista ja niiden yhdistämisestä sotilaskoulutukseen.

Suurin osa vanhoista kovan linjan pasifisteista muutti mielensä Hitlerin hyökättyä. Perustelu oli suunnilleen se, että vaikka sota on aina paha ja kammottava asia, jota on kaikin keinoin vastustettava, tämä on poikkeus. Hitler on lyötävä asein.

Mielestäni perustelu oli oikea ja etenkin osoittautui oikeaksi.

Tällä hetkellä vanhempiensa ja isovanhempiensa väitettyä natsihenkisyyttä kauhistelevat unohtavat joskus, miten vähän Suomessa todella tiedettiin. Jarno Pennanen raportoi ainoana suomalaisena lehtimiehenä Nürnbergin oikeudenkäynnistä, jossa esitettiin todisteita muun muassa tuhoamisleireistä. Keskinkertaisen valistuneella porvarillisella taholla näitä Suomen lehdissä julkaistuja kirjoituksia pidettiin aluksi kommunistien propagandana, mutta kun myös amerikkalaiset ja englantilaiset uutistoimistot alkoivat välittää juuri samoja tietoja, koko karmeus alkoi paljastua.

Kaikki joukkotuhontaan liittyvä oli myös Saksassa jyrkästi salaiseksi julistettua. Se on eri kysymys, minkä verran asioista silti tiedettiin. Suomessa keskimääräinen kansakoulun opettaja tiesi 1944 saksalaisista sotilaista vain sen, että he ovat hyviä laulamaan ja marssivat tahdissa.

Joku päivä luen uudelleen Olavi Paavolaisen kirjat ”Risti ja hakaristi” ja ”Kolmannen valtakunnan vieraana”. Valitettavasti en oikein pidä Paavolaisen kirjoista. Se johtuu siitä, että ihailen niitä niin paljon. ”Nykyaikaa etsimässä” on niin hyvä Euroopan 1920-luvun kulttuurin kuvaus, ettei ainakaan moni britti, amerikkalainen tai saksalainen yllä samaan. Tiedän tämän, koska olen kaivellut paikan päällä saksaksi, ranskaksi ja italiaksi futuristien, dadaistien ja surrealistien aikaansaannoksia, joista kovin pidän, ja jatkuvasti ihmetellyt, miten kummassa Paavolainen sai tuosta kaikesta noin hyvin kiinni niin varhain.

Paavolaiselta ei muuten liiennyt ymmärrystä Haanpään vaistomaiselle pasifismille eikä Sillanpään sovittelevalle rauhantahdolle, joka sekin oli aika kotikutoista.

Pasifismi joutui huonoon huutoon, kun rauhanpuolustajia käytettiin Moskovan peitejärjestönä. En välitä edes kuulla, missä vaiheessa esimerkiksi Paavo Rintala käsitti tämän. Hän oli merkittävä pasifisti ja vielä merkittävämpi kirjailija, jonka tuotanto on juuri nyt hiukan unohduksissa. Mainittavia olisi monta, mutta ”Leningradin kohtalonsinfonia” oli hyvin merkittävä kirja, joka suhteessa erinomaisen hyvin kirjoitettu, ja käsitteli aihetta, josta Suomessa ei haluttu tietää mitään tai ei ainakaan paljon.

Satiirin keinoin ja politiikan ulkopuolelta rauhan aatteita käsitteli tuotantonsa alkuvaiheessa usein myös Veikko Huovinen.

Tuli tarve kirjoittaa tämä, pasifismista. Oikeastaan tarkoitan korskeamman militarismin vastustamista.

Säikähdin pahasti, kun Trump kehaisi eilen puolustusministeriksi nimittämästään kenraalista, että tämä muistuttaa suuresti Pattonia.

Panssarikenraali Patton oli etevä panssarikenraali mutta mielettömyyksiin asti yltänyt itsensä tehostaja ja sotilaana brutalisti sellaista tyyppiä, jonka luulin kuolleen sukupuuttoon. Pattonin rinnalla esimerkiksi Rommel oli melkein humanisti tai ainakin ajoittain jopa arvostusta herättänyt henkilö.

Ajankohtaista kyllä, Patton tuli kuuluisaksi möläytyksistään, jotka herättivät Yhdysvaltain yhteisessä kansassa ihastusta, ainakin ruokottomuuksilla täydennetyt. Tehtävänsä Euroopassa rauhan jälkeen hän menetti ilmaistuaan, ettei hän nähnyt sotilaiden natsitaustassa erikoisempia ongelmia.

Siis sekin vielä. Amerikkalainen militarismi nousee uudelleen näyttämölle ja perässä tulevat kai American Legion ja America first ja erilaiset vallankumouksen tyttäret.

Onko alkamassa eräänlainen mccarthyismi, ilman kommunisteja kumminkin. Noitavainot ovat Yhdysvalloissa olleet suosittuja kautta aikojen.

Onneksi Kansalliskirjastolla ja minulla on ”Noitavasara”, joka selvittää noitien irti juurruttamisen. Minulla on myös sen vastateos, Cautlo juris, joka lopetti vainot ja ryhdisti lainkäyttöä terveen järjen voimalla.