Sivun näyttöjä yhteensä

20. syyskuuta 2016

Oottako kuullu


Eilen ja tänään pyörivät Vaasan Jaakkoo -aineiston julkistamistilaisuudet. https://www.jaakoonjutut.fi/

Olin aika ihastunut, kun serkkuni Tuula kertoi Kauhavalla lukevansa äidilleen vanhainkodin vuodeosastolla juuri Vaasan Jaakkoa, koska se miellyttää äitiä niin kovasti. Kysymyksessä on tätini Helemi.

Juuri se oli yksi ajatus. Todella vanhoille ihmisille pitkän illan päätteeksi jotain oikeasti mieluisaa.

Toinenkin tarkoitus alkoi toteutua. Kauhavan kirjasto ostaa pätkäytti siitä paikasta aineistoa ja vaikka en Vaasassa päässyt kulttuuritoimen johtajan kraiveleihin kiinni, tiettävästi siellä on sama ajatus.

Kolmas ajatus on koulut. Ei varmasti tee pahaa kuulla suullista perinnettä, joka kyllä jatkuu edelleen. Kaikilla vain ei ole käsillä kertojaa. Minulla oli, ja heitä oli paljon.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko päiväkodeissa ja ala-asteella ihmissuhdetaitojen yhteydessä esillä kertomisen taito.

Viestintä on eri asia. Sana tarkoittaa selvien sisältöjen välittämistä: mene tästä ulos ja kiipeän puuhun. Kertominen on luova sosiaalinen taito. Se muokkautuu tilanteen ja kuulijoiden mukaan.

Näytelmähenkilö Hamlet vastasi kysymykseen, mitä luette, jalo prinssi – sanoja, sanoja, sanoja. Ajattelen samaan suuntaan. Sanat ovat vasta palikoita. Puhe, etenkin kerronta, rakentaa niistä jotain.

Kolme suurta suomalaista modernistia, Aleksis Kivi, Volter Kilpi ja Vaasan Jaakkoo, sisällyttivät kertomuksen kerronnan osaksi. Kertoja on romaanissa ja novellissa usein niin sanottu universaalikertoja, joka aloittaa, että alussa Jumala loi taivaan ja maan, tai minä-kertoja, joka aloittaa esimerkiksi sanomalla, että katsoin äsken peiliin enkä pitänyt näkemästäni.

Mainitsemani kolme ja myöhemmin monet muut hallitsivat taidon tuoda kertoja kertomuksen henkilöksi. Kun Vaasan Jaakkoo kirjoittaa tarinan dialogimuotoon tai lähelle sitä, jutun ”minä” ei ole kirjoittaja itse, vaan hänen itsestään luomansa roolihenkilö.

Kirjallisuuteen on jäänyt stereotypioita roolihenkilö-kertojasta. Jokin kappale voi alkaa ”mutta samaan aikaan naapurissa tapahtui kummallisia”. Siinä on kannanotto mukana, ja tuo kanta, esimerkin kummallisuus, värittää kertomuksen kokonaisuutta.

Kun eilen kahteen kertaan ja tänään useasti tunnen tarvetta selittää, mitä minä vaahtoan autuaasti unohtuneesta menneisyyden kirjoittajasta, ajattelen sanoa sopivan hetken tullen sanasen perinteestä ja elämän laadusta.

”Tuhannen ja yhden yön saduissa” Sheheradzade kertoo uuden sadun joka yö pysyäkseen hengissä. Mutkikkaista syystä kuuntelija on päättynyt teloituttaa naisen, mutta tämä kertoo niin taitavasti jättäen juonen aina vähän kesken, että kertomistilanne jatkuu tuhat yötä ja yhden päälle ja sitten loppukin on onnellinen.

Itämainen sadunkertoja oli joskus ammattilainen, joka nyki ohikulkijoita viitan liepeestä ja kovalla kiireellä sepitti tarinaa kiinnittääkseen kuulijan huomion ja saadakseen kolikoita.

”Decamerone”, joka on monessa mielessä myöhemän kirjallisuuden esikuva, on sisältävinään ruttoa kaupungista paenneiden toisilleen kertomia tarinoita. Uskokoon ken tahtoo, että noin hyviä tarinoita löytyy äkillisen tilanteen eli ruttoepidemian yhteen ajamasta joukosta.

Joka suhteessa loistelias esikuva on Chaucerin ”Canterburyn tarinoita”. Valitettavasti liian moni luulee, että runomuotoinen kertomus on väistämättä ikävystyttävä ja siksi sivuutettava.

Viime vuosisadan suuri – suurin – kirjallisten mielipiteiden muokkaaja Ezra Pound kohotti Chaucerin yli Shakespearen ja oli muuten sitä mieltä että anglosaksin kielinen kertova runous on ylittämättömän hienoa.

Poundin vaikutuspiiriin nuorena liukuneena olisi varovasti samaa mieltä. Niitä vanhimpia Brittein saarten runoja on hiukan vaikea löytää nykykielillä. Beowulfiin ja Seafareriin en ole yhtä innostunut kuin Pound, ja toisin kuin hän nostaisin islantilais-norjalaisen runouden huipulle. Egil Kaljugrimrinpoika (Skallagrimson) on kaiken suitsutuksen arvoinen ja voi olla että tuo viime vuosituhannen alku oli runouden kaikkien aikojen korkeimpia vaiheita.

Chaucerin laaja runoteos on myös kerronnan perikuva. Pyhiinvaeltajat ovat matkalla Canterburyyn, ja aikaa tappaakseen he kertovat toisille tarinoita. Sävyt vaihtelevat haaveellis-ihanteellisesta arkipäiväiseen ja häpeämättömän ruokottomaan.

Tuolla keinolla syntyy selvästi paras kuva keskiajan ihmisen mielestä ja mielen maisemasta. Hyvä keskustelun aihe on, onko tuo maisema muuttunut laisinkaan. Runoelman sisältö on suurimmalta osin selvää kansainvälistä perinnettä, josta ei tosin yleensä ole yhä vanhoja lähteitä.

Tuossakin kirjassa on kielen ongelma. Nykyenglanti on hyvä lähde mutta ei riittävä. Ezra Pound on oikeassa väittäessään, että laiskimukset, jotka eivät viitsi opetella keskiajan englantia, olisi ajettava kepin kanssa joukosta. Mutta Poundin oma kielitieteen koulutus oli hiukan hutera. Esimerkiksi kiinan kieli, jota hän harrasti kiihkeästi, petti hänellä monin kohdin.

Vanha englanti on paljon vaikeampaa kuin hän väittää. Eräin kohdin kukaan ei tiedä, miten vivahteet löytyvät. Se tiedetään, että monet nykykieleltä tuntuvat kohdat tarkoittavat muuta kuin luulisi.

Mutta pointtini on selvä. Chaucer – ja samoin Kalevala ja Kanteletar - rinnastuvat kaikin kohdin murrekirjallisuuteen. Murteen tavoin oikullinen ja monipohjainen kieli on rikkaus, ei rajoitus. Näin myös Pohjanmaan murteissa.

11 kommenttia:

  1. Ilmari Turja muisteli värikkäästi kun tapasi Vaasan Jaakoon sattumalta rapakon takana.

    Jaakkoo muisteli miten Turjan isä oli kustantanut Jaakoon maisteriopinnot loppuun. Halusi nyt tarjota Turjalle vastapainoksi syötävää ja juotavaa.

    Kuvasta tulee mieleen penkinpainajaisemme. Tunnelma oli notta uskalletaan hypätä pöyrällenkin.

    VastaaPoista
  2. Ostaa pamahrutin pari vuatta sitte Huutonetistä Jaakoon Valiojutut, painos soran ajalta. Ensimmäinen tarina, Maantiähuutokauppa, ja olimmyyty. Syy tähän hankintaan, niinkö muutamaanki kirjaostokseen, on Kemppi. Taikka tää ploki.

    VastaaPoista
  3. Vaikka tämä oli selvä myyntikirjoitus, niin olipa silti nautittavasti kirjoitettu. Murretarinat saivat kiinnostavan laajemman yhteyden.

    VastaaPoista
  4. Kieli on tapa tajuta maailmaa, ja se opetetaan ihan ensimmäisenä. Imemisen osaa itsekin. Tällä viittaan Frode Strømnesiin ja hänen tutkimuksiinsa asiasta. Sekä Pohjanmaa että Karjala ovat rakennetut murteisiinsa ja ruokiin. Pohjanmaalla ei ole rantataarasteja, siellä oli Lapuan laki.

    VastaaPoista
  5. Alpo Ruuth sanoi kerran jotenkin niin, että hän löysi oman äänen epiikkaansa Chaucerilta.

    Kirjoitin noin 35 vuotta sitten Ville Vikstenille kirjeen. Ehdotin siinä, että WSOY julkaisisi Jaakon valitut rakkausjutut. Ajatuksena oli, että VJ:lle rakkaus oli ”rakkautta”, sosiologis-institutionaalinen ilmiö, jota hän hallinnoi pakinoitsijankateederiltaan kovin ottein yli koko maakunnan juoruineen ja anekdootteineen. Erikseen korostin tämän mestarin ja venäjän kielen maisterin venäläisiä vaikutteita, varsinkin varhaista Tšehovia ja Jaakon aikalaista Avertšenkoa. Nämä mieluummin kuin Kemppisen esiin nostamat Kivi ja Kilpi.

    No, Ville ei vaivautunut edes vastaamaan.

    Nyt kun tätä Jaakon paluuta yritetään, ajattelen, että ei ole aivan tätä päivää, paitsi murre, sille on tilaus. Kiven ja Kilven huutaminen apuun tuo mieleen vanhan elokuvavitsin: ”Kuvaus voi alkaa. Nostakaa Tarzan puuhun!”

    Anssi Sinnemäki

    VastaaPoista
  6. Tästä tuli mieleen jostain lukemani heitto, että länsimaisen kulttuurin ymmärtämiseen riittää Raamatun ja Ovidiuksen ’Muodonmuutoksia’ tunteminen ja hallinta.
    /Y

    VastaaPoista
  7. https://www.facebook.com/reellifeproject/videos/522778347914148/

    VastaaPoista
  8. No enny niin olis tietävä. Ommulla se Vaasaan Jaakkoo Ameriikas. Kyllä mä oon sitä sillä silmällä lukenu. Reiru miäs. Komujen haalit nuukas krantusti.

    Mulla ny on kumminki Svinhufvudit Siperias, että sen pualeen. Osaas Jaakkoki, vaikka totta puhuki.

    VastaaPoista
  9. Oliko matkan varrella tarjolla umpeloosia?

    VastaaPoista
  10. Tämä Vaasan Jaakkoo on meikäläiselle jäänyt kovin etäiseksi historian hahmoksi niin ajallisesti kuin paikallisesti. Mutta mitäs: reiru miäshän tuo näkyy olleen. Kehotti monesti "tomauttamaan" niitä kirottuja kommunistejakin oikein kunnolla pataan, jos eivät muuten suostu. Tuntuisi siis olevan onnen omiaan nykymenoon, vaikkapa äskettäisiin suomalaiskansallisiin kisailuihin Helsingin asemalla.

    VastaaPoista
  11. ihan okei, asu, mutta ...mutta se kokonaisuuteen kuuluva miesluonto - se joka saa helapään heilahtamaan - oi puuttuu.
    vähä niin kuin mallinuken päällä nyt noi kledjut.

    VastaaPoista